On niin ironista, että nyt kun vihdoinkin olen työssä, jossa ei tarvitse matkustella koko ajan eikä tarvitse stressata työmatkojen ja hoitojen yhteensovittamisesta, niin tietysti otollisin hedelmöityspäivä osuu sitten siihen ajankohtaan, kun mieheni on poissa. Hän joutuu työn puolesta matkustamaan ehkä kolmesti vuodessa ja tietysti yksi näistä reissuista on juuri silloin, kun tämän kuun inseminaation piti tapahtua. Lupasin itselleni, etten jäisi harmittelemaan asiaa, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Itsesääli nostaa päätään ja väännän itkua siitä, että meille ei tule ikinä lasta.
Kävin viime viikolla yksityisellä ultrassa, jossa näkyi yksi täydellisen pyöreä letrozoleilla kasvatettu suuri folliikkelipallo. Pallo ilmestyi ruudulle hirvittävän suurena ja näytti siltä, että se voisi lähteä pyörimään paikoiltaan hetkenä minä hyvänsä. Kaikki näytti niin täydelliseltä, paitsi että mieheni tulisi kotiin vasta kuuden päivän päästä takaisin Suomeen. Heti, kun kuva lävähti ruudulle, tiesin että tämä kierto oli sitten sillä taputeltu. 300 euroa meni hukkaan turhilla lääkärikäynneillä. Ainoa positiivinen asia oli, että onnistuin vuoden tauon jälkeen bongaamaan ovulaation tikuttamalla ja jopa vatsatuntemuksilla. Ja toki nyt on ensimmäinen hoitokäynti tehty tuolle yksityiselle ja suunnitelma on selkeä seuraavalle kierrolle, eikä silloin pitäisi olla työmatkoja esteenä.
Nyt seuraavan kuukauden yritän olla ajattelematta lapsettomuutta ja ottaa lomaa hiukan tästä kaikesta. En halua, mutta ei tässä oikein muutakaan voi.
Yhden naisen tarina lapsettomuudesta
