Yksi niistä testipäivistä

Tiedättekö sen tunteen, kun on pakko tehdä raskaustesti virallisena testipäivänä, vaikka kuukautiset ovat alkaneet jo pari päivää sitten (pp12)? Ei täriseviä käsiä, ei hakkaavaa sydäntä ja tikkuun osuu vaihteeksi 100%:n osumatarkkuudella. Tämän jälkeen vähän huolimaton ja epäkiinnostunut vilkaisu toisella silmällä puoliksi tyhjään ruutuun. Viimeiseksi tikun tunkeminen nopeasti roskikseen niin syvälle kuin viitsii tahraamatta käsiä. Tällainen oli minun virallinen testipäiväni. Yksi niistä monista samanlaisista. Tyylipuhdas nega. Ei siis mitään normaalista poikkeavaa. Tähän on tottunut, mutta aina yhtä vaikeaa hyväksyä.

Tämä marraskuu on ollut paljon vaikeampi kuin tämän vuoden elokuu, jolloin jouluna keskenmenneen vauvani olisi pitänyt syntyä. Kauhulla odotan joulukuuta saapuvaksi. Tänä vuonna tähän aikaan olin raskaana ensimmäistä kertaa, olin onneni kukkuloilla – sain maistaa hetken unelmieni elämää. Mieleeni on palautunut niitä päiviä ja tapahtumia, kun olin jo raskaana viime vuoden marraskuussa ja joulukuun alussa. Näitä tilanteita muistellessani pehmeä rauha ja onni laskeutuu mieleeni. Tämä oli sitä aikaa, kun elämääni löytyi harmaiden päivien pohjalta kirkasta valoa. Pehmeä ja rakkauden täyteinen olo vaihtuu raastavaan tyhjyyteen särkien sydämeni yhä uudelleen, kun mustat tapahtumat joululta pyyhkivät kaiken ihanan tunteen pois toimittaen tilalle vain surua. En ole jollain tasolla vieläkään yli keskenmenosta. En varmaan ikinä tule olemaan.

Jos tässä kuussa olisi alkanut raskaus, sen tuoma lohdutus olisi varmasti vaihtanut kaiken viime vuotena koetun surun onnelliseksi odotukseksi (pelkojen kera). Jos ja jos... Kuten tiedetään, raskaus ei nyt sitten alkanut, ja joudun läpikäymään kaiken uudelleen voimakkaiden muistojen läpi ilman mitään sen ihmeellisempää toivoa. Jos olisin viime jouluna tiennyt, että en olisi raskaana uudelleen tämän vuoden joulukuussa, en olisi varmasti selvinnyt. Nyt on alettava valmistelemaan itseään, että ensi vuonna tilanne on todennäköisesti aivan sama. Eli parempi alkaa yrittämään luoda tästä loppuvuodesta sellaisia muistoja, joita ei olisi ensi vuonna niin sydäntä särkevää ajatella.

Viimeinen hoito

Tällä kertaa minun on ollut todella vaikeaa alkaa kirjoittamaan tästä viimeisestä IVF-hoidosta, jonka saamme julkiselta puolelta. Olen huomannut, että mitä enemmän kirjoitan ja luen asiaan liittyviä kirjoituksia ja keskustelupalstoja, sitä enemmän elämäni pyörii tämän yhden asian ympärillä. Minun on helpompi olla, kun otan etäisyyttä asioihin ja annan niiden vaan tapahtua. Olen alkanut irrottautumaan tästä kamalasta elämänvaiheesta.

Luvattu kahden kuukauden jonotus IVF-hoitoon julkisella venyi taas viiden kuukauden mittaiseksi. Odotusta pidensi laboratorion ja klinikan muutto uusiin tiloihin. Tämän lisäksi hoito ei alkanut siitä, kun sain viimein ilmoittautua hoitoon, vaan piti tehdä taas uudet verikokeet ja varata aikaa hoidon suunnitteluun. Kaikki tämä, vaikka hoitoon ei tarvinnut tehdä mitään muutoksia, minkä tiesin hyvin etukäteen, mutta ilmeisesti lääkärit eivät.

Pahimmalta on tuntuneet lääkärin sanat, jotka toistuvat mielessäni päivittäin, että tämän enempää hoitoja ei ole luvassa heidän puolelta.

Emme ole sen arvoisia.

Kaikki alkoi lupaavasti. Punktio meni helpommin kuin ikinä, enkä kokenut pahempia kipuja missään vaiheessa. Julkinen puoli on ottanut käyttöönsä puudutuksen munasolukeräyksessä, enkä tuntenut yhtikäs mitään koko toimenpiteen aikana. Rauhoittavat lääkkeet tuntuivat myös potkivan paremmin kuin ennen. Olin rauhallinen ja kivuton ihanien hoitajien avustamana.

Punktion jälkeen kuulin loistavia uutisia, että yhteensä oli onnistuttu löytämään 18 munasolua. Myöhemmin kuulin, että näistä puolet oli lähtenyt jakautumaan, mikä oli paremmin kuin koskaan aiemmin hoidoissa.

Jostain syystä minulle päätettiin siirtää vain 3-päiväinen alkio. Siirtopäivänä elossa oli edelleen siirretyn alkion lisäksi 8 alkioita. Olin aivan innoissani. Kyllä näin suuresta määrästä olisi jonkun onnistuttava! Edellisellä kerralla vain 1-2 alkioita oli menetetty sen jälkeen, kun olivat onnistuneet alkaa jakautumaan.

Seuraavat uutiset pudottivat minut taas alas sinne suureen pimeään, josta olen löytänyt itseni niin usein ennenkin. Kaikista niistä pienistä oli onnistuttu pakastamaan vain yksi alkio. VAIN YKSI on jäljellä. Se yksi oli vain riisuttu pieni numero taulukossa ilman mitään selityksiä. Samalla tajusin miten epätodennäköistä on, että tuoresiirrossa saatu muutaman päivän ikäinen alkio olisi enää hengissä, jos kerta kuolemisprosentti on näin suuri.

Itkin kaikkien alkioiden kuolemaa sen saman päivän aikana, sen joka oli vielä sisälläni ja niiden jotka eivät ikinä edenneet pidemmälle. Samalla olen alkanut luopua toivosta. Yhteiskunta on luopunut meistä. Pian myös me itse.