PP8

Tänään päivällä olin aivan varma, että kaikki on ohi. Vatsassa tuntui hiukan oudolta ja kun menin vessaan olin aivan varma, että näin verta pienesti sekoittuvan vessan veden sekaan. Pari sydämeniskua jäi väliin ja nielin tyhjää. Tajusin, että vatsatuntemukset kertovatkin juuri alkavista kuukautisista. Sulkeuduin töissä pieneen neuvotteluhuoneeseen ja odotin kyyneleitä. Olenko jo todella niin turta pettymyksiin, etten osaa niitä enää edes itkeä? Ohjasin mieleni tavanomaisiin työkiireisiin ja jatkoin pakkosuorittamista. Miehelle laitoin viestin töiden välissä, että taisi tulla vesiperä. Seuraavalla vessareissulla kaikki varmistuisi. Yllätyin, kun en pystynytkään havaitsemaan seuraavalla kerralla mitään punaista. Saako tämä kaikki stressi näkemään näkyjä.? Kaikki ei ole kyllä aivan normaalisti, sillä päivällä huimasi ja otsa oli tulikuuman tuntuinen. Sellainen olo, että olisin tulossa kipeäksi (tai saamassa hermoromahduksen).

Näin päivällä pitkästä aikaa hyvän työkaverin, joka kysyi miksen osallistu enää mihinkään, en tauoille, työpaikan tapahtumiin enkä syömäänkään. Kuin robottina mumisin jotain kiireestä ja paineesta. Ääneni oli riisuttu ja kalpea, ja hän varmasti mietti miten harmaalta näytän stressin uuvuttamilta kasvoilta. Hän häipyi ja meinasin lyyhistyi kasaan huutamaan, mutta kävelin vain kädet täristen pois.

Iltaan mennessä ei ole vieläkään näkynyt kuukautisia ja nyt vasta aloinkin pelkäämään niiden alkavan hetkellä minä hyvänsä, kun ensimmäiset merkit ovat olleet ilmassa. Vatsassa tuntuu edelleen vähän kummalta, mutta ei mitään niin kovin ihmeellistä kuitenkaan.

Voihan stressi

Työkiireet- ja paineet alkavat olla taas samalla levelillä kuin ennen lomaa. Ihana rauhallisuus ja zen-olotila ovat muisto vain. Olen yrittänyt parhaani mukaan rauhoittua stressaavassa tilanteessa ajatellen kiinnittymistä yrittävää alkiota, mutta se on erittäin vaikeaa siinä työympäristössä, jossa yritän jotenkuten edes pysyä pinnalla. Minulla on aivan liikaa haastavia tehtäviä päällä samanaikaisesti, jatkuvasti presentaatioita uusille ihmisille, sekä kova paine ylemmältä johdolta kiihdyttää tahtia. Olen introverttiä sorttia ja kaikki esiintymiset ja puheet vievät minusta jo yksistään paljon mehuja.

Tuntuu siltä, että olen aina myöhässä kaikesta siitä mitä teen ja resurssipulan takia ei ole ketään auttamassa. Olen lähestulkoon yksin vastuussa aivan valtavasta kokonaisuudesta, eikä helpotusta ole näköpiirissä vielä pitkään aikaan jos koskaan. Se on valtava ihme, jos mikään alkio kykenee säilymään hengissä näissä stressihormoneissa, hyvä jos minäkään. Tänään koin iltapäivällä pienen romahduksen, kun tajusin, että töitä on jatkettava iltakymppiin saakka, koska olin onnistunut kadottamaan tärkeitä ja aikaavieviä töitä. Lumipallo alkoi vyörymään, kun olin tästä syystä taas myöhässä yhdestä deadlinesta, stressilevelit alkoivat nousta ja samalla aloin hullun lailla sättimään itseäni siitä, että nyt ei saa, ei vaan kerta kaikkiaan voi stressata. Olen saattanut pilata tämän elämänalun, kun en pysty vain rauhoittumaan. Romahdin pieneksi hetkeksi, mutta otin pienen tauon kaikesta ja pääsin hirveästä tilastani eteenpäin taas hiukan rauhallisempana ja normaalimpana.

Pakostakin nousee mieleeni kysymys, että miten yhdistää tällainen työ sitten jos kuvioissa olisikin pieni lapsi? Jotain on muututtava ja nopeasti, tuli se lapsi sitten maailmaan tai jäisi ikuisesti tulematta.

ovulaatioyllätys

Päätin olla ottamatta stressiä viimeisestä luomuyrityksestä ennen hoidon alkua ja ovulaatiotakin testailin aika randomisti.  Töistä olen stressannut sitäkin enemmän, ja näillä stressileveleillä on varmaan mahdotonta raskautua. Teen vaativaa asiantuntijatyötä ja on todella hankalaa sijoittaa ja ajoittaa lapsettomuushoitojakin tähän rumbaan.

Viime viikolla hätkähdin kuitenkin outoon tunteeseen alavatsan tuntumilla ja kivussa oli jotain etäisesti hyvin tuttua, mutta silti jotain erilaista kuin kuukautiskipu. En ole mielestäni koskaan aiemmin tuntenut ovulaatiota. Testikin näytti todistettavasti kahta kirkkaanpunaista viivaa. Hihkuin onnesta, sillä olimme ajoittaneet peiton heiluttelun juuri oikein - edellisillalle ja vielä samalle päivälle. Kipu oli hyvin samanlaista kuin mitä tunsin viime vuonna niinä päivinä juuri ennen munasolupunktiota. Olin todella yllättynyt, että ovulaatiokipu oli niinkin voimakasta enkä usko, että olen voinut aiemmin voinut olla huomaamatta sitä, sillä aistit ovat olleet jo vuosien ajan herkkänä alavatsan tuntemuksille. Olisipa helppoa, jos ovulaation voisi aina tuntea näin.

Ovulaatiosta seuraavana päivänä minulla oli viimeinen suunnittelukäynti lapsettomuuspolilla, jossa käytiin läpi vielä tulevia lääkkeitä pistoksineen, sekä annettiin suuripiirteinen aikataulu. Ultra todisti, että ovulaatio oli lähtenyt juuri siitä, jossa olin irtoamisen tuntenut. Nyt siis ollaan siinä vaiheessa, että odotellaan kuukautisten alkua ja siitä ne pistokset lähtevät tuttuun tyyliin käyntiin. Tällä kertaa tosin vähän erilaisella lääkityksellä, joka varmistaisi paremmin sen, että saataisiin enemmän laadukkaita yksilöitä ja vähemmän pieniä munasoluja, joista ei ole hedelmöittymään.