9.6.2020

Puuttuva viiva

Yritin malttaa mieleni, etten innostuisi liikaa viimein onnistuneesta siirrosta, etten pettyisi niin kamalasti niin kuin monta kertaa aiemmin. Välttelin lukujen kirjaamista raskauslaskuriin, sekä yritin olla ajattelematta kuvaa pyöristyvästä vatsastani, jota niin rakastaisin ja ylpeästi kantaisin. Koska kuukautiset olivat jo 4 päivää myöhässä, uskalsin viimein alkaa ajattelemaan raskauteen liittyviä unelmia. Palasinpa hetkeksi taas tänne blogiinkin kirjoittelemaan tapahtumia keväältä ja kurkkimaan mitä muille blogimaailman raskautta yrittäville kuuluu. Uskalsin päästää kaikki unelmat valloilleen ja kietoutua niiden ihanaan syleilyyn, mikä tekee minut niin suunnattoman onnelliseksi. Ja ennen kaikkea unohdin olla kateellinen sukulaisteni ja ystäväni perheille, joissa rakastetaan omia lapsia enemmän kuin mitään muuta.

Ei olisi ehkä pitänyt,
uskaltaa,
uskoa omiin toiveisiin,
maistaa onnellisuutta.

Samana päivänä, kun uskalsin taas toivoa, luonto muistutti viallisuudestani ja aiheutti tutun vatsakivun, joka ei voinut tarkoittaa mitään muuta kuin uutta epäonnistumista. Kyllä minä sen tavallaan tiesin jo aiemmin, ettei tästä tullut taaskaan mitään, sillä en pystynyt huomaamaan juuri mitään oireita. Väsymys on hiukan vaivannut minua, mutta sekin johtuu todennäköisemmin huonosta hemoglobiinista, joka aina tasaisin väliajoin tulee haittamaan elämääni.

Tässä sitä nyt ollaan. Ei yhtään alkiota pakkasessa. Ei hoitoja tiedossa. Ei minkäänlaista tulevaisuuden suunnitelmaa. Ei innostusta mihinkään asioihin. Täydellisesti turta.
Välillä löydän itseni ajattelemasta; onko millään enää mitään merkitystä?

8.6.2020

Koronakevät

Monelle lapsettomuudesta kärsivälle ja julkisen puolen hoidossa oleville tämä kevät on ollut myös erityisen raskas, sillä hoidot laitettiin jäähylle muutaman kuukauden ajaksi. Olin itse asiassa hyvin positiivisesti yllättynyt, että hoitoja alettiin jatkamaan jo myöhemmin keväällä eikä tarvinnut odottaa syksyyn saakka.

Ennen hoitoblokkia minulla oli muutama hyvin erikoinen letrosol-kierto, joihin yritettiin (siinä onnistumatta) viimeisen alkioni siirtoa. Tammikuussa päätettiin, että jatkamme letrosolilla, koska kiertoni on hyvin säännöllinen ko. lääkkeen kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että kuukautiset ovat 28 päivää ja ovulaatio tulee lähes aina 14 päivää siitä, kun kuukautiset ovat alkaneet. Tammikuussa minulla oli sitten sen kierron ensimmäinen ultra n. kp8 ja yllätys oli melkoinen, kun kuvassa näkyi melkein 2 mm munarakkula. Lääkärin mukaan limakalvo oli hyvä ja tarkoitti sitä, että ovulaation pitäisi tapahtua aivan pian. En voinut uskoa kuvaa todeksi. Yleensä tähän aikaan löytyi vasta minipalluroita enkä ollut koskaan ovuloinut kp10 aikoina. Ja niin kävikin, että ovulaatio tulikin aivan ajallaan kp14, mutta lääkäri ei jostain syystä uskaltanut lähteä siirtämään siihen kiertoon. Olin aivan äimänä, sillä kaikki oli niin kuin pitikin. Ja ei kun pettyneenä seuraavaan kiertoon...

Helmikuussa oli tismalleen sama tilanne, kp8 löytyi jättimäinen pallura taas samalta puolen. Tämä lääkäri alkoi epäilemään, että kyseessä olisi joku toimimaton jämäkappale (tälle on kai joku lääketieteellinenkin termi, jota en muista) ja päätettiin, että emme ottaisi tätä munasolua enää huomioon vaan keskittyisimme muihin kandidaatteihin. Tämä hoito tyssäsi siihen, että ovulaatio tuli tiistaina ja siirto olisi osunut viikonlopulle. Eli ohisektoriin taas ja lisää odotusta. No tähänhän on totuttu, ei tunnu enää missään! Tässä vaiheessa juteltiin jo lääkärin kanssa lääkkellisestä kierrosta. Mutta koska inhoan niitä sinisiä pillereitä, joita en ikinä muista syödä ajallaan, niin ei ollut vaikea päätös lääkärin tukemana jatkaa letrosolilla maaliskuun kierto.

Ja onneksi näin päätettiin (!!!), sillä n. kp4 sain kuulla, että ultrat ja hoidot on peruttu, sillä koronan takia kaikki kiireettömät hoidot saisivat jäädä tauolle. Olin yllättynyt, että en ottanut tätä tietoa kovin raskaasti. Ehkä tarvitsinkin pienen tauon kaikkiin epäonnistumisiin. Jollain tavalla nautin siitä, että sain mennä eristyksiin ja unohtaa vähäksi aikaa kaiken. Tämän lisäksi maaliskuun ovulaatio osui taas tismalleen samaan viikonpäivään, että en olisi joka tapauksessa päässyt siirtoon maaliskuussakaan.

Kiitos ilmeisesti jonkun asteisen koronastressin kiertoni heittäytyikin epäsäännölliseksi huhtikuussa letrosoleista huolimatta, ja ovulaatio tuli vasta joskus kp21. Iloitsin tästä niin, sillä vihdoinkin viikonpäivä vaihtui ovulaation ajankohdalle ja mahdollisuudet päästä joskus siirtoon letrosolilla parantuivat. Toukokuun alussa tulikin yllättävä ilmoitus, että hoidot alkavat taas. KERRANKIN kävi tuuri ja minulla sattui alkamaan kuukautiset vain muutama päivä sen jälkeen, kun sai taas ilmottautua hoitoon.

Toukokuun ultrassa huomioitiin sama, että taas olisi tarjolla jättimäinen pallura hyvin aikaisessa kierron vaiheessa ja taas ihmeteltiin, että onko siitä mihinkään vai olisiko syytä tutkailla muita kandeja. Tämä lääkäri tuli siihen tulokseen, että kyseessä ei ehkä olekaan hämäyssolu ja että nyt mennään rohkeasti kohti siirtoa, jos ovulaatio tulee kp14. Ja jos ovulaatio menisi tämän pidemmäs niin seuraavasta kierrosta aloitettaisiin lääkkeellinen kierto ja katsottaisiin munasarjojen tilanne heti kp4, jotta nähdään onko sitä megapalloa siellä edelleen. En ymmärrä miksei tätä todella aikaista ultraa mietitty jo aiempiin kiertoihin.

No ovulaatio tuli ajallaan kp14 ja siirto saatiin vihdoin tehtyä. Olen yrittänyt olla miettimättä kaikkea raskauteen liittyvää, muuta niin vaan teki mieli tulla takaisin päivittämään blogia. Toivottavasti jaksoit lukea tänne saakka :)

10.2.2020

Fragmenteista viallinen


Pyysin julkiselta puolelta selvitystä, että miksi niin lupaava hedelmöityshoitoni oli tuottanut vain kaksi siirtokelpoista alkiota.
Solubiologi yllätti minut eräs päivä puhelullaan kesken sellaisen työpäivän, jota ei muuten muistaisi. Mukava nainen kertoi, että hoidossani oli havaittu voimakasta alkioiden fragmentoitumista, minkä takia viljelyä ei voinut jatkaa. Ymmärsin heti, että ensimmäisen hoitoni epäonnistuminen oli varmasti johtunut samasta syystä. Haastoin biologia, että kannattaako tästä ilmiöstä huolestua varsinkin, kun se näyttää tapahtuneen jo kahdesti. Hän ei osannut sanoa selkeää vastausta, sillä toinen hoito oli kuitenkin tuottanut useamman laadukkaan alkion. Tässä saattoi kuitenkin piileä juurisyy sille, että miksi kohdallani raskautuminen on niin hankalaa. Vaikka onnistuisimme hedelmöittymään luonnollisesti, on todennäköistä, että alkio sisältää näitä fragmentteja, jotka aina pilaavat raskauden jatkumisen.

Tämä tieto oli jollain tavalla helpotus. Olen syyllistänyt itseäni ja meitä liian monta kertaa siitä, että en vaan osaa tulkita ovulaatiotestejä oikein, tai että ajoitus on jotenkin muuten aina väärin. Biologin soiton jälkeen en ole enää kertaakaan itkenyt sitä, että kuukautiset ovat alkaneet. Olen katsonut vihdoin totuutta peiliin; minä en voi ikinä tulla raskaaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että toivo on viimein menetetty. Jonkunlainen lasti on pudonnut harteilta. Asia harmittaa ja v*tuttaa edelleen, mutta en enää itke sen takia. Ystävät, jotka ovat nyt viimeisen puolen vuoden aikana tulleet raskaaksi tai synnyttäneet olen kylmästi laittanut ohisektoriin, mikä tarkoittaa, että olen lopettanut heidän seuraamisen instagrammissa ja facebookissa, sekä välttelen totta kai myös tapaamista tosielämässä. Olen itsekkäästi keskittynyt vai omaan jaksamiseen ja asioiden tekemiseen, joista minulle tulee hyvä olo. Tämä on julmaa ja kylmää muita kohtaan, mutta minua ei enää kiinnosta kuin oma selviäminen - vain näin suojelen itseäni itseni tuhoamiselta.

18.11.2019

Yksi niistä testipäivistä


Tiedättekö sen tunteen, kun on pakko tehdä raskaustesti virallisena testipäivänä, vaikka kuukautiset ovat alkaneet jo pari päivää sitten (pp12)? Ei täriseviä käsiä, ei hakkaavaa sydäntä ja tikkuun osuu vaihteeksi 100%:n osumatarkkuudella. Tämän jälkeen vähän huolimaton ja epäkiinnostunut vilkaisu toisella silmällä puoliksi tyhjään ruutuun. Viimeiseksi tikun tunkeminen nopeasti roskikseen niin syvälle kuin viitsii tahraamatta käsiä. Tällainen oli minun virallinen testipäiväni. Yksi niistä monista samanlaisista. Tyylipuhdas nega. Ei siis mitään normaalista poikkeavaa. Tähän on tottunut, mutta aina yhtä vaikeaa hyväksyä.

Tämä marraskuu on ollut paljon vaikeampi kuin tämän vuoden elokuu, jolloin jouluna keskenmenneen vauvani olisi pitänyt syntyä. Kauhulla odotan joulukuuta saapuvaksi. Tänä vuonna tähän aikaan olin raskaana ensimmäistä kertaa, olin onneni kukkuloilla – sain maistaa hetken unelmieni elämää. Mieleeni on palautunut niitä päiviä ja tapahtumia, kun olin jo raskaana viime vuoden marraskuussa ja joulukuun alussa. Näitä tilanteita muistellessani pehmeä rauha ja onni laskeutuu mieleeni. Tämä oli sitä aikaa, kun elämääni löytyi harmaiden päivien pohjalta kirkasta valoa. Pehmeä ja rakkauden täyteinen olo vaihtuu raastavaan tyhjyyteen särkien sydämeni yhä uudelleen, kun mustat tapahtumat joululta pyyhkivät kaiken ihanan tunteen pois toimittaen tilalle vain surua. En ole jollain tasolla vieläkään yli keskenmenosta. En varmaan ikinä tule olemaan.

Jos tässä kuussa olisi alkanut raskaus, sen tuoma lohdutus olisi varmasti vaihtanut kaiken viime vuotena koetun surun onnelliseksi odotukseksi (pelkojen kera). Jos ja jos... Kuten tiedetään, raskaus ei nyt sitten alkanut, ja joudun läpikäymään kaiken uudelleen voimakkaiden muistojen läpi ilman mitään sen ihmeellisempää toivoa. Jos olisin viime jouluna tiennyt, että en olisi raskaana uudelleen tämän vuoden joulukuussa, en olisi varmasti selvinnyt. Nyt on alettava valmistelemaan itseään, että ensi vuonna tilanne on todennäköisesti aivan sama. Eli parempi alkaa yrittämään luoda tästä loppuvuodesta sellaisia muistoja, joita ei olisi ensi vuonna niin sydäntä särkevää ajatella.

13.11.2019

Viimeinen hoito


Tällä kertaa minun on ollut todella vaikeaa alkaa kirjoittamaan tästä viimeisestä IVF-hoidosta, jonka saamme julkiselta puolelta. Olen huomannut, että mitä enemmän kirjoitan ja luen asiaan liittyviä kirjoituksia ja keskustelupalstoja, sitä enemmän elämäni pyörii tämän yhden asian ympärillä. Minun on helpompi olla, kun otan etäisyyttä asioihin ja annan niiden vaan tapahtua. Olen alkanut irrottautumaan tästä kamalasta elämänvaiheesta.

Luvattu kahden kuukauden jonotus IVF-hoitoon julkisella venyi taas viiden kuukauden mittaiseksi. Odotusta pidensi laboratorion ja klinikan muutto uusiin tiloihin. Tämän lisäksi hoito ei alkanut siitä, kun sain viimein ilmoittautua hoitoon, vaan piti tehdä taas uudet verikokeet ja varata aikaa hoidon suunnitteluun. Kaikki tämä, vaikka hoitoon ei tarvinnut tehdä mitään muutoksia, minkä tiesin hyvin etukäteen, mutta ilmeisesti lääkärit eivät.

Pahimmalta on tuntuneet lääkärin sanat, jotka toistuvat mielessäni päivittäin, että tämän enempää hoitoja ei ole luvassa heidän puolelta.

Emme ole sen arvoisia.

Kaikki alkoi lupaavasti. Punktio meni helpommin kuin ikinä, enkä kokenut pahempia kipuja missään vaiheessa. Julkinen puoli on ottanut käyttöönsä puudutuksen munasolukeräyksessä, enkä tuntenut yhtikäs mitään koko toimenpiteen aikana. Rauhoittavat lääkkeet tuntuivat myös potkivan paremmin kuin ennen. Olin rauhallinen ja kivuton ihanien hoitajien avustamana.

Punktion jälkeen kuulin loistavia uutisia, että yhteensä oli onnistuttu löytämään 18 munasolua. Myöhemmin kuulin, että näistä puolet oli lähtenyt jakautumaan, mikä oli paremmin kuin koskaan aiemmin hoidoissa.

Jostain syystä minulle päätettiin siirtää vain 3-päiväinen alkio. Siirtopäivänä elossa oli edelleen siirretyn alkion lisäksi 8 alkioita. Olin aivan innoissani. Kyllä näin suuresta määrästä olisi jonkun onnistuttava! Edellisellä kerralla vain 1-2 alkioita oli menetetty sen jälkeen, kun olivat onnistuneet alkaa jakautumaan.

Seuraavat uutiset pudottivat minut taas alas sinne suureen pimeään, josta olen löytänyt itseni niin usein ennenkin. Kaikista niistä pienistä oli onnistuttu pakastamaan vain yksi alkio. VAIN YKSI on jäljellä. Se yksi oli vain riisuttu pieni numero taulukossa ilman mitään selityksiä. Samalla tajusin miten epätodennäköistä on, että tuoresiirrossa saatu muutaman päivän ikäinen alkio olisi enää hengissä, jos kerta kuolemisprosentti on näin suuri.

Itkin kaikkien alkioiden kuolemaa sen saman päivän aikana, sen joka oli vielä sisälläni ja niiden jotka eivät ikinä edenneet pidemmälle. Samalla olen alkanut luopua toivosta. Yhteiskunta on luopunut meistä. Pian myös me itse.