Sairaala

Sairaalassa minulla on kliininen, totinen ja kylmä olo. Sama, jonka voi aistia sairaalan seinistä, pedeistä ja odotustilasta. Lääkäri on sopivalla tavalla yhtä aikaa empaattinen ja asiallinen. Hän pitää kaiken niin hyvin kasassa, etten itke kertaakaan vastaanoton aikana. Juttelemme hoitohistoriastani ja sitten katsotaan ultralla tilanne vielä kerran läpi. Sykettä ei saada esiin sairaalankaan laitteella. En ole yllättynyt eikä tieto liikuta minua enää mihinkään suuntaan. Otan kaiken tiedon tyynen rauhallisesti vastaan. En yritä olla urhea, mutta jostain syystä olen sitä.

Minulle annetaan kuitenkin ymmärtää, että tilanteen varmistamiseksi voidaan odottaa vielä kaksi viikkoa, jotta ratkaisu on varmasti oikea. Toinen vaihtoehto on aloittaa keskenmenolääkitys saman päivän aikana. Minua alkaa ahdistaa molemmat vaihtoehdot ja että päätös pitää tehdä heti. Kumpikaan ei tunnu hyvältä. En todellakaan halua odottaa kahta viikkoa, kun olen 99% varma lopputuloksesta. Samalla mietin, että entä jos onkin pienen pieni mahdollisuus, että sikiöön voi vielä syttyä elämä. Elämä, jonka lopetan vain siksi, koska en pysty olemaan kärsivällinen. Lääkäri yrittää helpottaa päätöksentekoani kertomalla, että hän on havaitsevinaan kohdun pohjalla enemmänkin verta, joka ei ole jostain syystä lähtenyt purkautumaan. Luojan kiitos hän keksii seuraavaksi jotain parempaa. Sovimme, että menen vielä kerran verikokeeseen, jotta saamme hCG-arvon. Jos arvo on laskenut viikon takaisesta, voimme olla varmoja siitä, että odottaminen on turhaa. Puoliksi helpottuneena, puoliksi surullisena vastaanotan myöhemmin tiedon, että hCG on laskenut yli 2000 yksikköä viikon takaisesta. 

Enää ei tarvitse odottaa. Enää ei tarvitse rukoilla onnistumista, uskoa, toivoa ja pelätä pahinta. Nyt voi vain päästää irti.

Ihmeeni, jolla ei ole sykettä

Minulla on huono olo, en pysty hengittämään kunnolla kasvomaskiin ja tärisen. Olen lapsettomuusklinikalla ja odotan vuoroani ultraan. Nyt se nähdään onko mitään elämää syttynyt ihmemöykkyyni. En ole ikinä ennen ollut näin hermostunut vastaanotolla, vaikka jännittäviä tilanteita olen läpikäynyt ennenkin. Nimeäni kutsutaan etuajassa. En olisi kestänytkään enää yhtään kauempaa. 

Toiveikkaana kerron lääkärille, että vuoto loppui parin päivän jälkeen eikä kipuja ole ollut vielä kertaakaan. Riisun kengät ja housut, ja kipuan hoitotuoliin. Huh, nyt se on menoa. En uskalla aluksi katsoa monitoriin, hengitän raskaasti ja odotan pienen ikuisuuden. Lääkäri on hiljaa pitkään, aivan liian kauan. Hän etsii ja etsii, eikä hän löydä etsimäänsä. Katson epätoivoisesti ruutuun ja kuva on vain yhtä sotkua. "Valitettavasti näyttää siltä, että alkio ei ole kehittynyt siten, että sykettä saisi näkyville." Alkion koko vastaa 6+3:ea ja sykkeen pitäisi jo näkyä. Raskauslaskurin mukaan päiviä pitäisi olla jo 7+2 - tismalleen samat lukemat kuin silloin, kun ensimmäinen keskenmenoni sai alkunsa melkein kolme vuotta sitten.

Puen päälle ja odotan hiljaa tuolissa, kun minulle kirjoitetaan lähetettä sairaalaan. Muutama kyynel kostuttaa maskini yläreunaa. Lääkäri kysyy tarvitsenko sairaslomaa. Vastaan rehellisesti, etten tiedä. Ehkä toisella kertaa menetys ei ole yhtä kauheaa.

Neuvola

Olen pantannut neuvolaan soittamista viimeiseen asti, koska puolet minusta uskoo, ettei tästä kuitenkaan mitään tule. Ikävä varata aikaa, joka pitää pian kuitenkin perua. Informaatio kotipaikkakuntani äitiysneuvola-sivuilta saa kuitenkin mietteliääksi, sillä siellä ohjeistetaan, että seulontoihin osallistumiseksi pitäisi olla yhteydessä neuvolaan jo ennen kahdeksatta viikkoa. Ajattelen: Herran jestas, voiko ensi viikolla alkaa jo kahdeksas viikko jonkun kaavan mukaan? Kun vuoto alkoi, ja ultrassa möykyn koko ei vastannut laskemiani raskauslaskurin viikkoja, lopetin seuraamasta koko touhua. Nyt voi siis hyvin olla jo 7. viikko ja ensi viikolla se kahdeksas.

Ei auta muu kuin näppäillä neuvolan numero ja ottaa puhelin kauniiseen käteen. Sen verran viime tipassa soitan, että saan ensimmäisen ajan jo kahden viikon päähän. Ihmeekseni ensimmäinen aika ei ole terveydenhoitajalle vaan lääkärille, joka meinaa oikein ultratakin. Mistä lähtien julkisella puolella on tehty ultraäänitutkimuksia ennen 12. viikkoa? Tai sitten niin on ollut aina, mutta sinnehän asti en ole ikinä päässyt. Toinenkin aika varataan saman tien ja nyt terveydenhoitajalle perusterveyden kartoitukseen. Sitäkin tarvitsee odottaa alle 3 viikkoa. Sanomattakin on selvää, etten toivo mitään niin paljon kuin että möykky on matkassa vielä silloinkin.

Lisäajalla

Aivan liian nopeasti koittaa päivä, kun menen lapsettomuusklinikalle mittaamaan uuden hCG-arvon. Heti kun istutin päähäni ajatuksen, että keskenmeno on alkanut, niin vuorokaudet alkoivat kulumaan taas normaalia nopeutta tai ehkä vielä vilkkaammin. Kun odotus loppuu, niin aika ryhtyy suorastaan rientämään kohti parasta ennen päivääni.

Verikokeen jälkeen yritän palata normaalin työpäivän pariin. Tarkistan klinikan applikaatiosta laboratoriotuloksia välillä jopa viiden minuutin välein. Joidenkin viitearvojen mukaan hCG voi jopa tuplaantua muutaman päivän aikana. Minua ahdistaa avata applikaatio, mutta en malta odottaa, että saisin tietää jotain enemmän. En pysty keskittymään töihin yhtään. Miksi olen näin hermostunut, vaikka olen jo menettänyt toivoni?

Yhtäkkiä tulos on siellä. Melkein 10 000 mIU/ml. Ei ollenkaan niin paljon kuin olin toivonut. Ei ainakaan kaksinkertaisesti. Minussa on alkio, joka kasvaa, mutta joka on jälleen kerran jollain tavalla viallinen. Olen pettynyt ja lannistunut, vaikka ei tässä ole mitään uutta. 

Soitto klinikalle ja yllätyksekseni hoitaja kuulostaa ilahtuneelta, että kasvua on ollut ja hän varaa minulle ajan viikon päähän ultraan. Olen ällistynyt, kun tunnelma on niin positiivinen eikä kaikki päätykkään tähän. Typertyneenä kysyn, että mitä nämä arvot nyt oikein tarkoittavat, mutta en saa vastausta suoraan. Lääkäri voi kuulemma kommentoida tuloksiin hänen mielipiteestään myöhemmin. 

No ollaan sitten raskaana, mutta yhtään en vielä kykene iloitsemaan. Viikon päästä nähdään, onko möykkyyn syttynyt elämä.

Ollako vai eikö olla

Soitan lapsettomuusklinikalle: Raskaana ollaan, mutta on menossa kesken. Vähän helpottaa tieto, että meitä ei heitetä tilanteeni perusteella heti lahjasoluhoitojonon hännille. Keskenmenon takia joku saatetaan päästää kuitenkin ohi. No, yksi kuukausi sinne tai tänne. Olen odottanut kohta vuosikymmenen. Tai siltä ainakin tuntuu.

Sovimme niin, että tulen heti klinikalle verikokeisiin ja ultraan, jotta tilanne varmistuisi ja voisin alkaa hyvästelemään ihmeen, joka ei kovin kummoinen ihme ollutkaan. En saa omalle lääkärilleni aikaa vaan toiselle, joka on kerran tehnyt minulle inseminaation. Kurkataan sisälle ja ensin tulee vastaan lisää ruskeaa vuotoa. Ihmeekseni kohtu on säilyttänyt muotonsa eikä ole aivan tyhjä. Sisällä on pyöreä möykky, mutta ei sykettä, joka voisi näkyä jo näillä viikoilla (5+6). Alkio on hyvin pieni viikkoihin nähden. Aivan liian pieni (ajattelen). Ei varsinkaan mitään hännänalkua, jonka voisi erottaa 7. viikolla. En ole toiveikas, eikä lääkärikään näytä siltä. Menen verikokeisiin.

Koriongonadotropiini (hCG) on reilusti yli 6000 mIU/ml, mikä voi tarkoittaa huonoa tai sitten hyvää, jos hedelmöitys onkin tapahtunut todella paljon myöhemmin kuin miten olen laskenut. Toisaalta hCG-hormonin määrä on hyvin yksilöllinen, eikä yksi luku kerro vielä mitään. Nyt odotetaan pari päivää. Viimeinen tuomio tulee seuraavan verikokeen tuloksen ja ultran myötä. Aloitan mielessäni hiljaisen hyvästelyn.

 

Vuoto

 Ihmismieli on ihmeellinen. Herään seuraavaan päivään ja minulla on vahva tunne siitä, että kaikki ei ole hyvin. Alavatsan tuntemukset, jotka alkoivat plussauksesta lähtien, ovat nyt poissa. Rintojen aristus on laimentunut. Ihan kuin uusi elämä olisi lakannut kasvamasta ja mitään ei olisi ikinä ollutkaan. Rauhoittelen itseäni, että kaikki on hyvin, kunhan ei ole kipuja ja verta. Minä aion saada tämän lapsen! 

Seuraavana iltana pyyhkiessä näen sen. Paperi on värjäytynyt punaiseksi. Sydän jättää lyönnin väliin. Olen kauhuissani, mutta pian mieli on vain tyhjä. En jaksa enää itkeä.

Hyväksyin jo sen, etten tulee saamaan omaa lasta, mutta miksi meitä kiusataan yhä tällä turhalla toivolla. Eikö jo riittäisi? Ei näköjään olla saatu kärsiä vielä tarpeeksi. Me vaan ansaitsemme nämä loputtomat menetykset.

Ihmeitä tapahtuu sittenkin meille

Herään aamulla. Istahdan hetkeksi sängylle, ja kannustan itseäni uuteen pettymykseen. "Et ole raskaana, mutta tulet kestämään sen. Aivan niin kuin ennekin. Haavekuplasi puhkeaa nyt, mutta sinulla on vielä toivo lahjasoluista." Olen ostanut kaupan halvimman liusketestin. Pissaan muovimukiin, dippaan testin nesteeseen ja lasken viiteentoista. Laitan testin huolettomasti lavuaarin reunalle odottamaan. En katso testiin vaan nousen vaa'alle (hmm, miksi olen laihtunut kilon?). Minuutti on kulunut. Kai siihen testiin voisi nyt vilkaista. Ihan sama. Testissä on kuitenkin vain yksi viiva. 

Katson testiin, katson itseäni peilistä, katson testiin. Riennän ulos kylpyhuoneesta mieheni luo: 

"Olen raskaana!"

Ihme on tapahtunut meille, enkä voi vieläkään käsittää sitä.

Haavekuplassa

Kiertoni on venähtänyt pitkäksi ja kuukautiseni ovat siis myöhässä. Näin kävi myös edellisessä kierrossa sen jälkeen, kun olin saanut toisen koronarokotuksen. Olen lukenut, että muillakin on ollut samanlaisia häiriötä kuukautiskierrossa ilmeisesti sivuoireena rokotteesta. Rintani ovat myös selvästi arat. Mutta niin ne olivat myös edellisen kierron lopussa. On jo kp35 ja tiedän, että voisin tehdä myös raskaustestin. Ei ole ollut mitään syytä testata ainakaan vuoteen, tai melkein puoleentoista vuoteen. Aika juoksee hirvittävän nopeasti. 

Testiin tarttuminen tuntuu vaikealta. Suorastaan ahdistavalta. Olen viime päivien aikana päässyt leijailemaan vanhaan tuttuun haavemaailmaani, jossa elän ikionnellisena raskauskuplassani rakastuen sisällä kasvavaan pieneen ihmeeseeni päivä päivältä enemmän. Kuvittelen, kuinka pääsen kertomaan asiasta kaikille, sukulaisille, jotka varmaan itkevät onnesta, kun tietävät miten vaikeaa meillä on ollut. Kuplan puhkaiseminen on niin käsittämättömän vaikeaa. 

Ollaan tässä vielä pieni hetki rakas pienokaiseni. Ehkä siitä kaikesta tulee totta, kun oikein uskon ja rukoilen.

Jonossa

Odotamme meille sopivaa luovuttajaa ja lahjasoluja. 

Päätös oli lopulta minulle ja meille todella helppo. Kaikki meille järkevät ja mahdolliset hoidot oli jo tehty. Aloin olemaan varma siitä, että omista soluistani ei olisi jatkamaan sukuani. Mutta olisiko suvun jatkaminen kuitenkaan se tärkein elementti? Mielestäni ei. Minulle on tärkeämpää, että voin jakaa pyyteetöntä rakkauttani ja jatkaa sukua mieheni puolelta, sillä hänen vanhemmillaan ei ole vielä yhtään lastenlasta, jota he niin kovasti toivovat.

Lahjasolu-prosessi alkoi yksityisellä lääkärin konsultaatiolla ja tästä paripsykologille. Psykologi lähinnä kyseli meidän lapsettomuuden eri vaiheista, sekä siitä millaisena näkisi meidät vanhempina. Oli erikoista, etten ollut yhtään valmistautunut tähän kysymykseen etukäteen. Huomasin, etten ollut edes kauhean tarkasti pohtinut, että millainen äiti todella olisin. Keskittyminen on ollut niin paljon kaikessa teknisessä liittyen lääkkeisiin, piikkeihin ja kuukautiskiertoon, etten ollut kertaakaan pysähtynyt todella miettimään, että minkälaisessa perhedynamiikassa lapsemme kasvaisi. Yllättävintä oli, että mieheni osasi vastata kaikkiin kysymyksiin upeasti kuulostaen siltä, että olisi todella paneutunut aiheeseen. Kuuntelin häntä ihaillen ja olin ylpeä hänestä. Kaikki tulee häneltä niin luonnostaan. Lapseni saisi aivan upean isän! Psykologi korosti sitä, että pitäisi olla valmistunut eniten siihen, että lapselle on kerrottava hänen alkuperänsä mahdollisimman aikaisin, sillä hänellä on oikeus ottaa yhteys biologiseen äitiinsä aikuisena.

Psykologikäynnin jälkeen meidät ikäänkuin hyväksyttiin prosessissa eteenpäin ja menimme jälleen lääkärin puheille. Lääkärin kanssa keskustelimme siitä mitä seuraavaksi tapahtuu ja luovuttajan valintaprosessista. Meille kerrottiin, että luovuttaja pyrittäisiin valitsemaan siten, että hän edes etäisesti jotenkin muistuttaisi meitä ottaen huomioon pituuden, silmien, hiusten ja ihon värin. Odotuksesta tulee todennäköisesti pitkä, 3-6 kuukautta. Mutta olen tottunut odottamaan ja jonottamaan. Jos tämä on viimeinen kerta, niin kestän sen.

Hoidosta tulee kallis. En pysty kuitenkaan ajattelemaan rahaa. Se on niin pieni hinta uudelle elämälle.