Pyysin julkiselta
puolelta selvitystä, että miksi niin lupaava hedelmöityshoitoni oli tuottanut
vain kaksi siirtokelpoista alkiota.
Solubiologi
yllätti minut eräs päivä puhelullaan kesken sellaisen työpäivän, jota ei muuten
muistaisi. Mukava nainen kertoi, että hoidossani oli havaittu voimakasta
alkioiden fragmentoitumista, minkä takia viljelyä ei voinut jatkaa. Ymmärsin heti,
että ensimmäisen hoitoni epäonnistuminen oli varmasti johtunut samasta syystä.
Haastoin biologia, että kannattaako tästä ilmiöstä huolestua varsinkin, kun se
näyttää tapahtuneen jo kahdesti. Hän ei osannut sanoa selkeää vastausta, sillä
toinen hoito oli kuitenkin tuottanut useamman laadukkaan alkion. Tässä saattoi
kuitenkin piileä juurisyy sille, että miksi kohdallani raskautuminen on niin
hankalaa. Vaikka onnistuisimme hedelmöittymään luonnollisesti, on todennäköistä,
että alkio sisältää näitä fragmentteja, jotka aina pilaavat raskauden
jatkumisen.
Tämä tieto oli jollain
tavalla helpotus. Olen syyllistänyt itseäni ja meitä liian monta kertaa siitä,
että en vaan osaa tulkita ovulaatiotestejä oikein, tai että ajoitus on jotenkin
muuten aina väärin. Biologin soiton jälkeen en ole enää kertaakaan itkenyt sitä,
että kuukautiset ovat alkaneet. Olen katsonut vihdoin totuutta peiliin; minä en
voi ikinä tulla raskaaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että toivo on viimein
menetetty. Jonkunlainen lasti on pudonnut harteilta. Asia harmittaa ja v*tuttaa
edelleen, mutta en enää itke sen takia. Ystävät, jotka ovat nyt viimeisen
puolen vuoden aikana tulleet raskaaksi tai synnyttäneet olen kylmästi laittanut
ohisektoriin, mikä tarkoittaa, että olen lopettanut heidän seuraamisen
instagrammissa ja facebookissa, sekä välttelen totta kai myös tapaamista
tosielämässä. Olen itsekkäästi keskittynyt vai omaan jaksamiseen ja asioiden
tekemiseen, joista minulle tulee hyvä olo. Tämä on julmaa ja kylmää muita
kohtaan, mutta minua ei enää kiinnosta kuin oma selviäminen - vain näin
suojelen itseäni itseni tuhoamiselta.
