Matka jatkuu

 Olen kuvitellut mielessäni palaavani blogiini kuin vaivihkaa hyvien ja yllättävien uutisten kera. Palaisin ja kertoisin, että olen vihdoinkin raskaana 5. kuulla tai jotain sinne päin ja nyt olisi meidän vuoro!

Näin ei kuitenkaan ole. Poissaoloni aikana teimme yksityisellä puolisoni kanssa kaikki mahdolliset tuhansien arvoiset testit kromosomitutkimuksista vasta-ainetesteihin. Teissä ei ole mitään vikaa. Sanat, jotka olen kuullut jo niin monta kertaa aiemmin. Vika on meissä yhdessä. Tai sitten munasoluni ovat kertakaikkisen vialliset. Jokaikinen niistä. Lääkärit kuitenkin suosittelivat vielä yhtä tavanomaista koeputkihoitoa. Se epäonnistui. Tämän jälkeen vielä yhtä, jossa piikitetään vain joka toinen päivä ja muuten ahmitaan Clomifenia. Joku oli kirjoittanut jossain keskustelupalstalla, että Clomifen-hoidon munasolut olisivat laadukkaampia, kuten lääkärikin sanoi, ja sain tästä uutta toivoa prosessiin. Teimme hoidon. Se epäonnistui. En saanut yhtään munasolua kohtuuni. 

Olemme todella tehneet aivan kaikkemme ja nyt olen vihdoin vasta pystynyt myöntämään itselleni, etten tule ikinä saamaan omia lapsia. En ikinä. Mikä on yllättävää, tämä tieto ei satu enää ihan niin paljon. Olemme tehneet aivan kaikkemme, kaikki kivet on käännetty. Olen tyytyväinen, että olen tehnyt sen kaiken. Ei tarvitse jossitella asiaa koskaan.

Minua on auttanut eniten eräs ilta ystäväni luona. Yksi harvoista, joka minulla on jäljellä, sillä koko lapsuttomuusprosessi on vienyt minua hyvin kauas kaikista muista. Hän kertoi, että minusta voi tulla äiti. Ei ehkä sillä tavalla kuin olen alunperin halunnut, mutta polku sinne on auki, jos vain olen valmis astumaan sille tielle. Kukaan ei ole ikinä osannut sanoa mitään näin lohduttavaa ja oikeita sanoja lapsettomuudestani. Painakaa nämä sanat mieleen, jos etsitte oikeita sanoja lapsettomuudesta kärsivälle. 

Tästä keskustelusta minussa avautui valtava lukko ja aloin itkemään aivan holtittomasti. Minulle todella vahvistui se, että minä haluan äidiksi, eikä se ole minkään ulkoisen painostuksen aiheuttama tahtotila. Olen astunut polulle ja tunnen itseni vahvaksi ja onnelliseksi. Olen pystynyt alkamaan iloitsemaan toisten ihmisten hyvistä hetkistä, mikä on ensimmäinen merkki siitä, että olen oikealla tiellä.

Yksi matka on päättynyt, mutta seuraava luku on jo auki.

Ei yhtään hyvää uutista

 Naistenklinikan hoitojen jälkeen pääsimme vielä kerran juttelemaan muutaman lääkärin kanssa siitä, että kuinka tästä eteenpäin. Viesti oli hyvin selkeä: kannattaisi vielä yrittää yhden ainokaisen kerran omilla soluilla, koska yhden kerran hoito on kuitenkin onnistunut ja raskauskin alkanut. Neuvoivat myös, että tekisimme enää korkeintaan yhden hoidon ja sen jälkeen luovuttaminen; elämän jatkaminen ilman lapsihaaveita. Kun otin puheeksi lahjasolut, niin heidän mielestään sitä vaihtoehtoa ei kannata harkita ollenkaan. En tiedä miksen haastanut lääkäreitä tästä silloin. Näin jälkikäteen olisi tehnyt mieli kysyä, että tietävätkö he itse millaista on elää todellisuudessa, jossa ei ole yhtään toivoa?

Lähdimme jälleen reippasti ja mieli kirkkaampana yksityiselle, jossa tiesimme saavamme vähän henkilökohtaisempaa otetta koko hommaan. Labratuloksissa selvisi, että olin haahuillut koko kevään jossain anemiassa, koska ferritiini-arvot olivat hälyyttävän alhaiset. Hoitoa ei voinut aloittaa ennen kuin rauta-arvot saataisiin järkeviin lukemiin. Neljän kuukauden ajan popsin ällöttäviä rautatabletteja kaksin käsin ja ferritiini nousi jotenkin hyväksyttäviin lukemiin. 

Tämän jälkeen alkoi se toivoa luova (viimeinen?) koeputkihoito. Maltillisesti menopuria ja jarruna fyremadelia. En ole aiemmin saanut mitään sivuoireita hormonihoidosta, mutta tällä kertaa lääkitystä seurasi pahoinvointi, rintojen jomotus ja pääkipu. Jos en olisi tiennyt paremmin, niin olisin ollut aivan varma, että olen raskaana.

Ensimmäinen ultra sai jo pienen epätoivon hiipimään. Toisella puolella munasarjoja folliikkeleja oli hiukan enemmän, mutta pienikokoisina, ja toisella puolella niitä uiskenteli vain neljä kappaletta, mutta sitäkin suurempina. Kasvu oli siis epätasaista eikä tarjolla ollut kuin 11 kappaletta. Jo silloin tiesin, että tästä ei seuraa mitään hyvää. Lääkäri ei kuitenkaan esittänyt olevansa huolissaan, vaikka joutuikin viivästyttämään siirtoa muutamalla päivällä.

Punktio meni niin mukavasti kuin se voi mennä, kiitos ihanien rauhottavien ja hyvän kipulääkityksen. Hyvää oloani ei kauaa pitkitetty ja pian sain kuulla, että oltiin saatu kerättyä vain neljä solua, jotka sisälsivät sen tärkeän elämälle mahdollistavan helmen. Todennäköisyysprosentit ja -laskut alkoivat raksuttamaan villisti mielessäni ja toivo alkoi murentua. Toivo murentui entisestään, kun sain tietää seuraavana päivänä, että vain 2 näistä oli kyennyt hedelmöittymään. Sen viikon viimeinen uutinen oli, että hedelmöittyneet munasolut olivat alkaneet jakaantumaan, mutta aivan liian nopeasti.

Tällä viikolla piti olla siirto, johon en ikinä päässyt. Molemmat alkiot olivat tuttuun tapaan alkaneet fragmentoitumaan, eikä loppujen lopuksi saatu mitään siirtokelpoista.

Ja jälleen kerran löydän itseni samasta tilanteesta, jossa toivo on viety enemmän kuin koskaan ja olen yksin pimeässä yhtä yksinäisen kohtuni kanssa. Kannattaisiko hei jo nyt ihan oikeasti luovuttaa?

Yksi niistä testipäivistä

Tiedättekö sen tunteen, kun on pakko tehdä raskaustesti virallisena testipäivänä, vaikka kuukautiset ovat alkaneet jo pari päivää sitten (pp12)? Ei täriseviä käsiä, ei hakkaavaa sydäntä ja tikkuun osuu vaihteeksi 100%:n osumatarkkuudella. Tämän jälkeen vähän huolimaton ja epäkiinnostunut vilkaisu toisella silmällä puoliksi tyhjään ruutuun. Viimeiseksi tikun tunkeminen nopeasti roskikseen niin syvälle kuin viitsii tahraamatta käsiä. Tällainen oli minun virallinen testipäiväni. Yksi niistä monista samanlaisista. Tyylipuhdas nega. Ei siis mitään normaalista poikkeavaa. Tähän on tottunut, mutta aina yhtä vaikeaa hyväksyä.

Tämä marraskuu on ollut paljon vaikeampi kuin tämän vuoden elokuu, jolloin jouluna keskenmenneen vauvani olisi pitänyt syntyä. Kauhulla odotan joulukuuta saapuvaksi. Tänä vuonna tähän aikaan olin raskaana ensimmäistä kertaa, olin onneni kukkuloilla – sain maistaa hetken unelmieni elämää. Mieleeni on palautunut niitä päiviä ja tapahtumia, kun olin jo raskaana viime vuoden marraskuussa ja joulukuun alussa. Näitä tilanteita muistellessani pehmeä rauha ja onni laskeutuu mieleeni. Tämä oli sitä aikaa, kun elämääni löytyi harmaiden päivien pohjalta kirkasta valoa. Pehmeä ja rakkauden täyteinen olo vaihtuu raastavaan tyhjyyteen särkien sydämeni yhä uudelleen, kun mustat tapahtumat joululta pyyhkivät kaiken ihanan tunteen pois toimittaen tilalle vain surua. En ole jollain tasolla vieläkään yli keskenmenosta. En varmaan ikinä tule olemaan.

Jos tässä kuussa olisi alkanut raskaus, sen tuoma lohdutus olisi varmasti vaihtanut kaiken viime vuotena koetun surun onnelliseksi odotukseksi (pelkojen kera). Jos ja jos... Kuten tiedetään, raskaus ei nyt sitten alkanut, ja joudun läpikäymään kaiken uudelleen voimakkaiden muistojen läpi ilman mitään sen ihmeellisempää toivoa. Jos olisin viime jouluna tiennyt, että en olisi raskaana uudelleen tämän vuoden joulukuussa, en olisi varmasti selvinnyt. Nyt on alettava valmistelemaan itseään, että ensi vuonna tilanne on todennäköisesti aivan sama. Eli parempi alkaa yrittämään luoda tästä loppuvuodesta sellaisia muistoja, joita ei olisi ensi vuonna niin sydäntä särkevää ajatella.

Kaksi viivaa

Tänä aamuna testiin piirtyi kaksi kauneinta ja vahvinta viivaa :')
Hyvää huomenta pikkuinen.

PP5 - oireeton

Viimeistään kaksi päivää siirron jälkeen teki taas mieli alkaa googlailemaan kaikkea alkuraskauden ensioireista. Mikä on sinänsä hassua, sillä olen ollut taas tyystin oireeton, jos ei rintojen aristusta lasketa. Salaa olen toivonut pientä verenvuotoa, jota voisi tulkita kiinnittymisvuodoksi, tai nipistelyä alavatsalla, mikä voisi myös kertoa kiinnittymisestä. Mutta ei. En saa ikinä mitään näistä.

Rintojen arkuuttaa en jaksa enää ottaa huomioon, koska raskausoireena sen pitäisi alkaa vasta viikon päästä mahdollisella 4. raskausviikolla. Tämän lisäksi olen kärsinyt rintojen arkuudesta nyt monessa edellisessä kierrossa aina n. viikko ennen kuukautisten alkua. Tästä syystä on jo käynytkin mielessä, että arkuus onkin merkki KP1:sen lähestymisestä. Yritän ajatella positiivisesti, mutta on se vaan niin vaikeaa uskoa onnistumiseen.

Internet on täynnä kaikenlaisia listoja siitä, että mistä voi päätellä olevansa raskaana jo 3. viikosta alkaen. Yllättäen listat ovat täynnä samanlaisia asioita ja tuntemuksia, joita voi kokea myös kuukautisen lähestyessä. Kaikista raivostuttavin oire on kuitenkin "se tunne" tai "sisäinen tieto" siitä, että on raskaana. "Sen vain tietää sisimmissään, kun on raskaana" - innokkaimmat neuvovat. Oma sisimpäni on aivan hiljaa.

Kolmas siirto ja plan B

Kolmas alkion siirto ei herättänyt minussa enää niin suuria liikutuksen tunteita kuin aiemmin. Kolmas kerta toden sanoo ja niin edelleen. Ilokseni ensimmäinen pakkasalkio oli selvinnyt sulatuksesta ja minulle jäi siis varastoon vielä kaksi muuta, joita voidaan siirtää myöhemmin, jos tämäkään ei jaksa kiinnittyä joulun ihmeeksi.

Tällä alkiolla on kyllä erittäin hyvät tarrat. Se tuli todistettua jo toimenpiteen aikana. Alkio oli nimittäin takertunut niin kovasti kiinni katetriin, ettei se suostunut siirtymään kohtuun ensimmäisellä kerralla. Onneksi toisella kerralla suostui jäämään kohtuun, ja toivottavasti suostuu takertumaan sinne yhtä hanakasti kuin katetriin. 

Lääkityksenä minulla on Progynova ja Lugesteron, molempia kolmesti päivässä. Paljon lääkkeitä täytyy siis muistaa syödä jatkuvasti ja tätä tulee jatkaa ties mille raskausviikoille. Virallisten ohjeiden mukaan pari viikkoa pitää odotella taas ennen testaamista. Aiemmin ei ole tarvinnut odottaa niin pitkälle niin kuin olen kertonut aiemmin.

Hedelmöityshoitojen rinnalla ajan yhtä toista ohjelmaa, jonka nimi on "Lian onnellinen elämä vol. 2". Tämä ohjelma takaa sen, että pysyn onnellisena, vaikka lapsettomuushoidot epäonnistuisivatkin. Tätä ohjelmaa voisi tavallaan kutsua plan B:ksi. Tähän liittyen olemme mieheni kanssa aloittaneet yhdessä erään tavoitteellisen projektin, jonka myötä tiedossa vaikka mitä kivoja tapahtumia seuraavan puolen vuoden ajan. Tätä toista projektia ei voi viedä eteenpäin, jos tulisin raskaaksi. Pakko myöntää, että projekti on niin kiva, että jossain vaiheessa voisi jopa harmittaakin, että mahdollinen raskautuminen pilasi plan B:n suunnitelman. Tämä on kuitenkin koko homman idea - ajan hedelmöityshoitojen rinnalla jotain niin mukavaa ja ihanaa, että mahdollinen hoitojen epäonnistuminen ei harmittaisi niin paljon, ja mikä tarkoittaisi sitä, että voisin jatkaa plan B:tä suunnitellusti. 

Täytyy myöntää, että sen jälkeen kun laitoimme projektin pystyyn, en ole vierittänyt pettymyksen kyyneliä kuukautisten alettua. Ohjelma tuntuu toimivan niin kuin ajattelinkin.

Siirtopäivä

Aika menee hurjaa vauhtia. Juurihan olin punktiossa ja tänään on jo alkionsiirtopäivä. Tällä kertaa olen kuullut vain hyviä uutisia tuloksista ja olen ollut lähes varma koko ajan, että alkionsiirto tapahtuu juuri tänään. Kaiken kaikkiaan ICSI-menetelmällä hedelmöittyi 9 kpl yhdestätoista kypsästä munasolusta, mikä on järisyttävän hyvä tulos tällaiselle, jolle edelliskerralla oli saaliina vain yksi kunnolla jakautunut munasolu. Tällä hetkellä yksi alkio on laitettuna pakastimeen, yksi siirrettävänä kohtuuni tänään ja loput jatkoviljeltäviksi. Muiden kohtalo selviää vasta myöhemmin.

Alkionsiirto on nopea tapahtuma. Ensin saa tietää labratulokset, jotka saa kuulla henkilöllisyystodistuksen esittämisen jälkeen. Olin yhtä hymyä, kun labratyöskentelijä kertoi viimeisimmän tilanteen. Tässä vaiheessa alkoi taas kurkkua kuristaa koko tuleva toimitus liikutuksen takia. Sitten housut alas ja ylös tuolille, kylmää metallia sisään samalla kun painetaan ultralaitteella vatsaa ja tietysti täynnä olevaa virtsarakkoa. Olin juonut vain kolme lasia vettä, mutta silti piti keskittyä kunnolla siihen, ettei liiku tai tapahdu jotain vielä nolompaa, kun rakkoa painetaan sillä tavalla kunnolla. Julkisella puolella ei potilaille ole omaa näyttöä, josta voisi seurata toimenpiteen kulkua. Sokkona olin mukana tilanteessa, kaikki oli ohi ennen kuin tajusinkaan ja vähän hölmistyneenä nousin lähteäkseni. Toivotettiin paljon onnea, onnea, onnea - tallensin niistä jokaisen kuiskauksena pienelle matkalaiselle. Lähdin sairaalalta sisimmässäni tunne jostain arvokkaasta, jota tästä päivästä alkaen kannan niin varovasti, rakastaen ja hellästi kuin vain tiedän.

Punktioraportti nro 2

Voi että miten onnellinen olen tästä päivästä, vaikka hädin tuskin olen toipunut punktiosta ja kipujakin on. Niin hyvin kaikki kuitenkin meni, etten voi kuin hymyillä. Seuraa punktioraportti nro 2.


Yöllä näin tosi outoa unta, jossa kerrottiin, että minun tulisi pistää jotain hormonia vielä ennen munasolukeräystä tunnin välein yön aikana. Heräsin paniikissa, että mitä lääkkeitä olen unohtanut ottaa ja missä ne oikein ovat. Nopeasti tajusin, että oli punktiopäivän aamu ja mitään pistoksia ei ole tarvinnut tehdä enää kahteen päivään.


Mies ja minä lähdimme hyvissä ajoin sairaalaa kohti aamulla, jotta ei tarvitsisi stressata parkkipaikan löytämisen kanssa. Hoitaja oli heti vastassa käytävällä ohjaamassa lepohuoneeseen ja mies käskettiin siltä istumalta labraan antamaan siemennestenäytettä. Samainen hoitaja tuli selvittämään, että mitä tapahtuu seuraavaksi ja että olisin vasta kuudes punktiojonossa, mikä tarkoitti sitä, että odottamaan joutuisi toista tuntia. Tämä ei haitannut minua yhtään, sillä olen edelleen siinä moodissa, että kiirettä ei ole tässä valmiissa maailmassa mihinkään (aah, miten tälläinen zen-olo onkaan auttanut minua hanskaamaan työpaineet- ja kiireet paremmin). Hoitaja oli tietoinen, että tämä on punktio nro 2 minulle ja aloin paasaamaan siitä, kuinka kipuinen olin 1. kerran jälkeen virtsaamisongelmia myöten. Ei jäänyt kellekään epäselväksi, että kuinka kamalaa oli ollut :)


Esilääkityksenä sain särkylääkettä ja otin myös vapaaehtoisen rauhoittavan. Sitten vaihdoin sairaalavaatteet päälle ennen kuin lääkkeet humahtaisi päähän. Kun mies tuli takaisin, minulla heitti mukavasti päästä ja olin tosi hyvällä tuulella, eikä tosiaan jännittänyt ollenkaan. Kahden tunnin odotusaika meni supernopeasti, vaikka en kyennyt juuri keskittyä ja lukea mitään rauhoittavan takia. Kun minut vihdoin tultiin hakemaan toimenpiteeseen, niin silloin tunsin ensimmäisen kunnon jännityksen kouraisevan vatsasta. Tässä vaiheessa mies lähti kaupungilla käymään asioilla ja oltiin sovittu, että palaisi sitten parin tunnin kuluttua.


Itse toimenpidehuoneessa sain heti lisää rauhoittavaa ja kipulääkkeitä. Mieli oli todella rauhallinen ja en pelännyt kohdun seinämän lävistävää neulaa ollenkaan. Hoitaja otti tosi mukavasti minut huomioon koko toimenpiteen ajan ja sain kehuja lääkäriltä, että kuinka helppoa hänen oli työskennellä, kun olin niin rauhallinen ja paikoillaan. Tällä kertaa ei tullut puudutusta, mutta tästä huolimatta en kokenut mitään kovin pahaa kipua kertaakaan. Toki neula nipistää ja keräys tuntuu hiukan epämiellyttävältä, mutta kaiken kaikkiaan toimenpide oli melko helppo ja hyvillä mielin jätin toimenpidehuoneen.


Sitten alkoi itselleni se jännittävin vaihe, että kuinka kipeäksi tulisin punktion jälkeen. Tälläkin kertaa munarakkuloita oli nimittäin toistakymmentä. Ennen kuin ehdin kunnolla edes istua takaisin lepohuoneessa, hoitaja tuli ilmoittamaan, että olivat löytäneet 13 munasolua kaikista niistä kerätyistä rakkuloista. 13! Maailman ihanin onnekkain epäonnennumero! Olin todella tyytyväinen tulokseen ja hoitajakin iloitsi niin hyvästä saaliista. Voisiko todennäköisyydet olla kerrankin meidän puolella?


Noin tunti punktion jälkeen minulle alkoi valitettavan tutusti kipu yltymään kovaksi siltä puolelta, jolta munarakkuloita kerättiin enemmän. Siinä vaiheessa, kun aloin kiemurtelemaan kivusta, oli pakko ilmoittaa hoitajille, että nyt tarvitsee jotain vahvempaa kuin Panadolia. Onneksi olin kertonut tarinani edellisestä punktiosta ja hoitaja ymmärsi heti antaa Tramalia. Mikä ihana tunne, kun kipu alkoi hellittämään tämän lääkkeen turvin.


Olin lopulta viimeinen sen päivän potilaista, joka pääsi lähtemään kotiin, sillä kivut olivat sen verran kovat. Taaskin jäi hieman ihmetyttämään, että miten muut tuntuvat pääsevän niin paljon helpommalla. Pääsin silti lähtemään erityisen hyvillä mielin kotiin, sillä sain reseptin vahvemmasta lääkkeestä kotiinvietäväksi. Tästä piti jonkun aikaa keskustella, mutta sain tahtoni lävitse. On niin paljon mukavempaa olla kotona toipumassa, kun on kunnon lääkkeet varmuuden vuoksi. Toistaiseksi kivut ovat nyt hallinnassa ja ovat paljon miedommat kuin viimeksi, eikä ole edes tarvinnut tukeutua kolmiolääkkeeeseen. Tämä punktiokokemus on ollut kaiken kaikkiaan monta kertaa parempi kuin ensimmäinen :) 10 pistettä siis julkisen puolen munasolukeräystoimenpiteelle ja sen henkilökunnalle.

Oirepäiväkirja

Kerroin aiemmin, että en ole saanut mitään sivuoireita hormonilääkityksestä. Nyt kun aloin oikein miettimään niin rintani ovat olleet jo pari päivää aavistuksen aran tuntuiset. Tämän lisäksi ruokahalu ei ole ollut kovin hyvä ja välillä on pitänyt pakottaa itsensä syömään jotain. Tämä voi toki aiheutua siitä, että en ole päässyt urheilemaan samalla tavalla kuin aiemmin, sillä en ole halunnut ottaa mitään riskiä mahdollisesta munasarjan kiertymisestä tai edes kaatumisesta. Minulla vaikuttaa urheilun puute   vähentyneeseen näläntunteeseen normaalioloissakin, mutta ei tässä olla oltu kuin muutama päivä liikkumatta. Tästä syystä epäilen lääkityksellä olevan jotain vaikutusta asiaan.

Ihoni on myös mennyt hiukan huonoon kuntoon ja on alkanut ilmestymään stressipaukamia. Toisaalta palasin juuri töihin ja iho-oireet voivat aiheutua oravanpyörästäkin. Loma teki kyllä hyvää ja henkisesti tunnen itseni vahvaksi ja valmiina taas vastaanottamaan työelämän haasteita.

Vatsakipuja osalta olen päässyt niin paljon helpommalla kuin viimeksi. Muistan, että viimeksi viimeisinä päivinä ennen munasolukeräystä haaveilin tuskissani punktion tapahtuvan pian, jotta pääsisin eroon paisuvista rakkuloistani. Nyt olo on varsin hyvä eikä minulla ole mitään kiirettä punktioon. Se on hauskaa miten viimeisen viikon aikana on palautunut muistiin kaikki tapahtumat edelliskerran hoidosta yksityisellä. Toistaiseksi mennyt paremmin, en voi kuin toivoa, että sama linja jatkuu hoidon päättymiseen saakka.

Ultra ja mitä sen jälkeen

Kp10 ja ensimmäiset tuntemukset alavatsalla aivan niin kuin ensimmäisellä hoitokerralla. Edellisenä iltana olin vielä tunnin kävelylenkillä, mut nyt ei huvita rehkiä senkään vertaa. Varsinaisia kipuja ei ole, mutta munasolut alkavat tuntua painavilta munasarjoissa.

Aamun ultra jännitti. Pelkäsin koko ajan, että minut säikäytetään jollain huonoilla uutisilla ja olin melkein yllättynyt saadessani tietää, että punktio on kuin onkin tällä viikolla; tarkalleen kolmen päivän päästä. Jäljellä enää viimeisen illan verran Gonal F:ää ja Orgalutrania, vastahan aloitin! Hoitoon kuului lopulta vain kahdeksan stimulaatiopäivää. Tämä ajanjakso meni hirvittävän nopeasti. Niin lyhyt aika verrattuna 7,5 kuukauden jonotukseen. Sen verran jouduin yhteensä odottamaan julkisella puolella näitä hormonicocktaileja.

Tämä IVF-hoito muuttui sittenkin lääkärien päätöksellä ICSI:ksi, eli munasolujen mikroinjektiolla mennään punktion jälkeen eteenpäin. Olen todella onnellinen, että tätäkin nyt kokeillaan. Yksityisellä puolella ICSI maksaisi monta sataa euroa enemmän.

Kp8 ja Orgalutran

Vaikka pistäminen on mennyt hyvin tässä hoidossa, silti melko vastahakoisesti otin Orgalutranin pois eilen paketistaan ja viivyttelin toimenpiteen aloittamista myöhäisiltaan. Kyseessä on siis ns. jarrulääke, joka estää munasolujen ennenaikaista irtoamista ennen suunniteltua munasolupunktiota.
Orgalutranin vaikuttava aine on ganireliksi ja se kuuluu gonadotropiinia vapauttavien hormonien estäjien lääkeaineryhmään ja se vaikuttaa estämällä luonnollisen gonadotropiinia vapauttavan hormonin (GnRH) toimintaa. (*Lääkeinfo.fi)

Orgalutranin piikki on tylpempi ja neula vähän paksumpi kuin muissa lääkkeissä, ja tästä syystä sitä on hankalampi saada ihosta lävitse. Tämä oli hyvin mielessäni edelliskerroista ja tartuin rohkeasti ruiskuun ja työnsin sitä heti hieman suuremmalla voimalla kuin Gonal F:ää vatsanahasta sisään n. 45 asteen kulmassa. Eihän se kivalta tuntunut, mutta ei kovin ollut kivuliastakaan. Ja mikä parasta, sain heti piikin helposti ihon lävitse. Tämän jälkeen tuttu kirvely ympäröi pistoskohtaa, mutta meni nopeasti ohitse.

Vatsan alueella ja muutenkaan ei ole ollut vielä mitään tuntemukisia kasvavista munarakkuloista. On alkanut mietityttämään, että toimiiko koko lääkitys tällä kertaa ollenkaan. Toisaalta viimeksi minulla ei ollut selviä tuntemuksia ennen kuin kp10-päivänä. Tilanne selviää hyvinkin pian, sillä huomisaamuna (kp10) on aika ensimmäiseen IVF-ultraan. Todennäköisesti tämä jää viimeiseksi ultraksi ennen punktiota, jos kaikki menee niin kuin pitääkin.

Kp6 ja ajatuksia uudesta hoidosta

Ajattelin listata vähän tuntemuksia tästä juuri alkaneesta koeputkihoidosta, joka on meille järjestyksessään jo toinen:

• On se totta, että kun yhden hoidon on jo kertaalleen suorittanut, eivät piikit ja piikitykset tunnu juuri enää oikein miltään. Toki piikit pistävät, mutta tilanne ei hermostuta yhtään. Työnnän lääkkeen sisään ajattelematta pistääkö vai ei, eivätkä kädet hikoa niin kuin ensimmäisessä hoidossa. Viime marraskuussa saatoin istua ruisku kädessä useamman minuutin ajan ihmettelemässä, että milloin viitsin laittaa. Nyt olen suorittanut kaiken ennätysnopeasti - kynän korkki auki, piikki kiinni kynään, lääkkeen annostus ruiskuun, vatsapoimusta kiinni ja eikun menoksi.

• Tälläkään kertaa en ole saanut mitään sivuoireita lääkkeistä - toisaalta onkin vasta neljäs lääkkeellinen päivä.

• Ensimmäisellä kerralla hoito oli lähestulkoon mielessä vähintään kerran tunnissa. Tällä kertaa hädin tuskin muistan illalla, että on pistämisen aika. Toisena päivänä melkein unohdin kokonaan ja myöhästyin ajankohdasta yli puoli tuntia. Toivottavasti vähänlaisella stressaamisella olisi myönteinen vaikutus lopputulokseen.

• Viime kerralla mietin jonkun verran punktiota itse toimenpiteenä. Silloin ei tullut mieleenkään, että tuska alkaisi vasta punktion jälkeen. Nyt minua eniten mietityttää, että kuinka monen päivän sairaslomalla selviän. Sairaalasta kerrottiin, että tiedossa olisi vain 2 sairaslomapäivää. Viimeksi vielä neljäntenä päivänä oli liikkuminen vaikeaa, eli ajattelin neuvotella enemmän sairaslomapäiviä kuin luvatut kaksi. Niin toivon, että selviäisin pienemmillä kivuilla tällä kertaa. Toisenlainen lääkitys voi tässä auttaa.

• Minua stressasi todella paljon kesän alussa töiden suhteen, että minun pitäisi peruuttaa jotain jo luvattuja työmatkoja, sillä alkukesä oli superhektistä aikaa töissä. Töiden takia ei oikeastaan haitannut yhtään, että hoito siirtyi, sillä olisin joutunut todella haastaviin ja epämukaviin tilanteisiin. Nyt onneksi tilanne on hiukan helpompi ja minun ei tarvitse peruuttaa mitään isoja tapaamisia töissä sairasloman takia. Muutaman palaverin uudelleenjärjestely tuottaa hiukan haasteita, mutta eiköhän sekin jotenkin järjesty.

• Ensimmäisellä hoitokerralla mietitytti kovasti, että miten selviän kaikista juhlimishaasteista, sillä oli pikkujouluaika :) Juuri nyt punktion sairaslomani aikaan on ystäväni suuret juhlat, joita ollaan suunniteltu yli puolen vuoden ajan ja minultakin odotetaan ohjelmanumeroa ja kyydityksiä ja jos mitä. On ollut todella vaikeaa olla kertomatta, että en pääsekään mukaan. En ole vielä keksinyt, että miten hoidan koko tilanteen. Olen nyt vain yrittänyt livistää muilla tekosyillä kaikista tehtävistä ja voin vain kuvitella, että mitä jotkut saattavat jo ajatella minusta. On vaan pakko laitettava hoidon tällaisten asioiden edelle ja olla välittämättä muiden ihmisten mielipiteistä. Juhlatoimikunnassa on niin paljon ihmisiä, joita en tunne ollenkaan ja ymmärrettävästi en halua tuoda tätä asiaa esille siinä ryhmässä. 

• Viimeksi tuskailin siitä, että aika menee niin hitaasti hoidon alettua. Nyt jotenkin minulla ei ole kiire mihinkään ja annan päivien lipua ohitseni hitaasti, nopeasti tai sillä tahdilla kuin ne nyt menevätkin. Olen niin turtunut odotukseen ja epäonnistumisiin, että olen oppinut olla kiirehtimättä. Itse matka voi olla nimittäin paljon parempi kuin se mihin se lopulta päättyy.

Lapsettomuushoito nro 2

Edellinen kierto venyi taas todella pitkäksi ja pääsin ilmoittautumaan lapsetttomuushoitoon julkiselle puolelle kuukautisten alettua vasta nyt elokuun puolella. Heti seuraavana päivänä ilmoittautumisen jälkeen kuulin aivan ihania uutisia - saan vihdoin aloittaa pistoshoidon kp3:sta ja punktiollekin on tehty alustava varaus! Päällimäisenä tunteena on valtava helpotus siitä, että saan viimein kauan kaipaamani hoidon ja toivonkipinä palaa suurempana kuin pitkään aikaan.

Tänään pistin 10 kuukauden pistostauon jälkeen Gonal F - lääkekynästä. En jännittänyt yhtään ja tuikkasin hymyissä suin lääkkeen vatsanahasta sisään. Pistäminen ei ole koskaan ollut näin kivaa, niin vapautunut olo on siitä, kun hoito on alkanut :)  Olen onnellinen.

Viimein

Tänään kilahti jännittävät viestit omapolulta. Minulle on tehty viimein ensimmäiset ajanvaraukset koskien seuraava hedelmöityshoitoa. Parin viikon päästä on jo ultra, joka on viimeinen ennen pistoshoitojen aloittamista. Ennen ultraa täytyy mennä vielä kerran verikokeisiin. Hoitajan viestin mukaan punktio on viikolla 24 tai ehkä jo aiemmin. Jos kaikki menee suunnitellusti, niin ennen Juhannusta olisi siirretty alkio nro 2 matkaan mukaan. Heinäkuun alussa voisin aloittaa loman joko maailman onnellisin tai sitten vähän synkemmin mielin.

Minulla on mennyt aivan ohi mediassa, että julkinen sektori on siirtynyt/siirtymässä digitaalisiin hoitopolkuihin. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikille potilaille luodaan tili omapolku.terveyskyla.fi -sivustolle. Tämän tilin kautta saa mm. tietoa ja ohjeistusta hoidoista, täytetään kaavakkeita sekä varataan aikoja, jotka tulevat näkyviin omaan kalenteriin. Näin varmasti vältytään puhelinsoitoilta ja ylimääräisiltä lääkärikäynneiltä. Melko edistyksellistä! Aluksi minua ahdisti, että kaikki hoitoa valmistelevat asiat tehdään vain sähköisesti, sillä kyseessä ei ole mikään simppelein hoitopolku, mutta toistaiseksi kaikki on mennyt tosi hyvin. Olen mielestäni saanut jopa enemmän tietoa hoidosta tällä kertaa kuin viimeksi yksityiseltä lääkärin kertomana.

Ai että tuntuu hyvältä, että viimein alkaa taas tapahtumaan.

Lapsettomuuden hinta

Vihdoin otin excelin kauniiseen käteen ja laskin, että kuinka paljon yksityisen puolen hoidot meille yhteensä ovat tähän asti maksaneet.

Kävin siis lapsettomuushoidoissa yksityisellä viime vuoden huhtikuusta tämän vuoden tammikuulle saakka sisältäen yhden keinohedelmöityshoidon nimeltään IVF. Koska hoidon tulos oli huono, emme maksaneet kuin yhdestä alkion siirrosta ja valitettavasti säästyimme myös pakastamiseen liittyvistä kuluista. Tein jo joulukuussa päätöksen, että jatkamme hoitoja julkisella puolella melko lailla puhtaasti taloudellisista syistä. Henkisesti oli nimittäin todella raskasta, että epäonnistuneen hoidon lisäksi pankkitili oli tyhjä. En uskonut kestäväni mahdollisesti toista epäonnistunutta hoitoa ja rahoittaa sitä aivan viimeisimmällä säästöilläni. Päätimme siis tässä vaiheessa säästää rahaa yksityiselle puolelle myöhempään käyttöön, ja nyt kokeilisimme välillä julkisrahoitteista hoitoa.

Meidän omasta taloudesta sen verran, että minulla ja miehelläni on melkein samat vuositulot ja olemme sopineet, että maksamme kaikki hoidot puoliksi. Tämä sopimus tosin tehtiin vasta koeputkihoidoista eteenpäin, eli lokakuun loppuun maksoin kaikki laskut aivan itse. Tämä voi kuulostaa jonkun korvaan kummallisesti, mutta olemme tottuneet siihen että olemme melko taloudellisesti riippumattomia toisistamme. Mutta jotta peli kävi reilummaksi, tuli hän maksumieheksi koeputkihoidon aikana, jolloin hoidoille tuli paljon enemmän hintaa.

Ajalta ennen IVF:ää toukokuulta lokakuuhun maksoin keskimäärin 245 euroa / kuukausi ultra- ja suunnittelukäynteihin. Tämän lisäksi lääkkeisiin meni n. 47 euroa /kuukausi, joinakin kuukasina enemmän ja joinakin toisena vähemmän. Huhtikuu oli siitä erilainen, että silloin minulle tehtiin isompi operaatio (polyypin poisto) ultra- ja suunnittelukäynnin lisäksi, ja tästä syystä hintalappu tässä kuussa oli niinkin suuri kuin n. 670 euroa. Kaiken kaikkiaan lasku huhti-lokakuulle oli 2500 euroa lääkkeineen ja tämä tuli pelkästään minulle maksettavaksi.

Marraskuussa koitti sitten IVF-hoito. Yhteenlaskettu summa lääkkeineen marraskuun hoidolle oli 3277 euroa sisältäen yhden tuoresiirron. Lääkekattoni ei päässyt yhdellä koeputkihoidolla ylittymään, eli en saanut yhdestäkään reseptilääkkeestä mitään suurta hintahyvitystä. 3277 euroa meni ja ainoa hyöty oli se, että opimme sen, että kokeiltu stimulaatio-ohjelma ei ollut minulle sopiva. Eli aivan samanlaista ohjelmaa ei ehkä kannattaisi uudestaan yrittää.

Joulu- ja tammikuussa kävin vielä muutaman kerran yksityisellä. Nämä käynnit yhteenlaskettuna kaikkiin viime vuoden hoitoihin ja lääkkeisiin saan summan, joka on on noin 6500 euroa.
On hassua ajatella, että useimmat pariskunnat saavat tämän kaiken ilmaiseksi raskautumalla luomusti. Niin se vaan on, ettei onnea rahalla voi ostaa.

Suunnitelmia

Soitin eilen surkeana klinikalle ja kerroin negatiivisesta tuloksesta. Lääkäri soitteli myöhemmin takaisin ja totesi, että hoito oli mennyt sillä tavalla pieleen osaltani, että munasolut olivat kypsyneet liian epätasaisesti keräyksen ajankohtaan nähden - osa mennyt yliajalle, suurin osa oli aivan liian pieniä ja sitten ne, jotka olivat sopivia niin olivat kaikki virheellisiä tapauksia. Sekin ainokainen, joka siirrettiin kohtuun saakka, oli todennäköisesti sekundaa, kun ei jaksanut kiinnittyä. Mahdollisessa seuraavassa hoidossa lääkitys olisikin täysin erilainen.

Seuraavaa hoitoa ajatellen olenkin nyt muutaman kinkkisen asian edessä. Rahatilanteemme ei ole nyt hyvä ja tästä syystä soittelinkin jo julkiselle puolelle ja sain varattua vastaanottoajan omalle terveysasemalle heti vuoden alusta. Julkisella puolellahan homma toimii niin, että lähete pitää hakea omalta terveysasemalta lapsettomuuspoliklinikalle. Olimme miehemme kanssa sopineet, että jos tästä kierrosta ei tärppää niin seuraava hoito tehdään julkisella puolella. Mutta nyt mietityttää, että kuinka julkisella osataan suunnitella juuri minulle sopiva ja vaadittu lääkecocktaili. Sekin mietityttää, että onko julkisella sama käytäntö, että alkioita viljellään blastokystiksi asti ja siirrot vasta 5/6:na päivänä. Olen lukenut paljon kertomuksia siitä, että siirrellään vain 2- tai 3-päiväisiä alkioita, joilla on huonompi todennäköisyys jakautumiseen eteenpäni kuin 100-soluisilla blastokystilla. Minua epäilyttää käyttää aikaa tällaisiin hoitoihin ja siirtoihin, jos todennäköisyys raskautumiseen on huonompi.

Voisiko lukijoillani olla enemmän tietoa, että kuinka hyvin yksityisen ja julkisen puolen yhteistyö oikein pelaa? Voidaanko esimerkiksi yksityisen puolen laboratoriotestejä hyödyntää julkisella puolella mutkattomasti? Toinen asia mikä mietityttää on se, että vähennetäänkö yksityisellä tehtyjen koeputkihoitojen lukumäärä suoraan julkisen puolen hoidoista? Olen kuullut tosi ristiriitaista tietoa tästä ja mietityttää nyt tosissaan, että kuinka rehellinen kannattaa julkisella olla hoitohistoriasta yksityisellä klinikalla.

Pidä kiinni pikkuinen

On oikeastaan aika omituinen ajatus, että pikkuiseni on näiden menneen viiden päivänä aikana hedelmöittynyt ja kehittynyt pieneksi alkioksi monen kilometrin päässä munajohtimistani. Kaukana sieltä, jossa sen kuuluisi olla. Koen koeputkihoidon kokonaisuudessaan erittäin hämmentävänä ja ihmeellisenä asiana, mutta miten muutenkaan kuvailla elämän syntyä - varsinkin, jos se tehdään helmimaljalla laboratorio-olosuhteissa. Tänään ei tarvitse ajatella möykkyä enää helmimaljalla, sillä nyt se on jo löytänyt tiensä kohtuuni.

Siinä vaiheessa, kun olin taas takaisin klinikalla ja laboratorion henkilökunta kertoi alkion kehittyneen hienoksi blastokystiksi (alkiorakkula) viikonlopun aikana, oli vaikeaa lausua kiitosta ääni värisemättä. Ajattelin, että romahdan liikutuksesta jo ennen kuin pientä saadaan edes siirrettyä. Onnistuin ryhdistäytymään, kun sain alkaa selostamaan lääkärille punktion jälkeen piinaavista kivuista. Niiden muisteleminen tyrehdyttää suloisimmatkin onnen kyyneleet. Lääkäri ultrasi, mutta ei löytänyt mitään erikoista syytä koville kivuille. Päinvastoin hän kertoi ainakin toisen munasarjan toipuneen oikein hyvin. Toisessa näkyi jonkun verran nestettä, mutta ei niin paljon, että olisin saanut mitään erityisiä lisäohjeita sen hoitamiseen.

Alkion siirto toimenpiteenä meni kivuttomasti. Siirto tehtiin ohuella katetrilla, joka näytti maailman pisimmältä ja terävimmältä neulalta (huh, ei olisi pitänyt katsoa). Ainoa asia, joka tuntui vähän ikävältä oli se, kun ultralaitteella piti painaa hyvän näkyvyyden saamiseksi alavatsaani, joka painoi virtsarakkoani, ja joka taas kiusasi edelleen arkoja munasarjojani. Purin huultani ja saatoin jopa pidättää hengitystäni siihen asti, että lääkäri kertoi alkion olevan paikoillaan. Hoitaja näytti minulle ruudulta, että mihin kohtaan kuului katsoa. Siinä kohtaa loisti valkeana pieni piste - aivan kuin pikkuinen tähti olisi juuri syntynyt elämään sisälläni. Ja niinhän se onkin.

Kunhan vaan nyt kiinnittyisit, pitäisit tiukasti kiinni.
.

Vointeja

Vaikka olen kuinka juonut vettä ja levännyt, en ole vieläkään täysin toipunut punktiosta. Kaksi päivää olin täysin sänkypotilaana, kolmantena päivänä lähdin ensimmäisen kerran liikkeelle, neljäntenä vähensin särkylääkkeitä ja viidentenä menin viimein töihin pienissä kivuissa. Suurin haitta toipumisessa on ymmärtääkseni elimistön kuivuminen, sillä kaikki saatavilla oleva ylimääräinen neste kerääntyy punktioitujen munarakkuloiden tilalle ja aiheuttaa kivut siellä. Tämän lisäksi vatsani ei ole toiminut toimenpiteen jälkeen aivan normaalisti. Kivistävä ja kramppaava vatsa yhdistettynä munasarjavihlontaan ei ole ollut kokemuksena sieltä mukavimmasta päästä. Välillä en ole ottanut selvää tuleeko kipu munasarjoista vai suolesta, vai onko toisen kipuilu seuraus toisen oireilusta. Kaikista inhottavimpana koin kuitenkin sen, että punktiopäivänä virtsaaminen vihloi todella voimakkaasti munasarjoihin saakka ja kipulääkkeet eivät tuntuneet toimivan kotona enää ollenkaan. Juomisen takia vessassa piti rampata koko ajan, eli koko päivä oli yhtä suurta tuskaa ja epävarmuutta siitä, että mikä on normaalia ja mikä ei. Sen päivän iltana olinkin jo melkein lähdössä päivystykseen asian takia, sillä pelkäsin saaneeni ihmeellisesti  jonkun pahemman luokan virtsainfektion toimenpiteen yhteydessä. Seuraavana aamuna onneksi kipu ei ollut enää aivan samaa luokkaa ja puhelu klinikan hoitajan kanssa rauhoitti mieleni.

Olen luullut koko aikuisikäni, että minulla on melko kivuliaat kuukautiset. Näiden kipujen rinnalla ne eivät ole juuri mitään. Ja kuukautiskipuihin auttaa sentään 800mg buranaa hyvin. Voisin kuvitella, että endometrioosi voisi aiheuttaa juuri tällaista epätoivoista kipua ja vihlontaa alavatsassa. Kaikki sympatiat tästä vaivasta kärsiville.

Lääkäri teki siinä kyllä aikamoisen virhearvion, että olisin ollut työkykyinen toimeenpiteestä heti seuraavana päivänä. Tämän kokemuksen myötä pyytäisin mahdolliseen seuraavaan kertaan vähintään neljän päivän sairasloman, sekä reseptin johonkin paljon voimakkaampaan kipulääkkeeseen. Voihan toki olla, että minulla oli vain huonoa tuuria. Klinikan muut naiset, jotka olivat tulleet samaan toimenpiteeseen, eivät valitelleet kivuista punktion jälkeen yhtään - toisin kuin minä heidänkin edestä. Kuten mainitsin aiemmassa kirjoituksessa, tunsin operaation aikana yhden todella voimakkaan vihlonnan, joka oli ihan eri luokkaa kuin itse munarakkuloiden imurointi. Ehkä silloin tapahtui jotain, joka saattoi aiheuttaa verenpurkautuman ja hyytymän, joka on alkanut painaa hermoa. Kaikki tämä on toki pelkkää spekulaatiota ja ehkä saan jonkun vastauksen kipuiluun, kun tapaan lääkärin huomenna alkion siirron yhteydessä.

Punktio ohi, kivut ei

Nukuin yön ennen punktiota rauhallisesti, mutta heräsin ennen kellonsoittoa, mikä on todella harvinaista minulle. Olin odottanut, että nyt viimeistään aamulla jännittäisi jo paljon enemmän, mutta edelleen olin rauhallinen ja odottavaisin mielin.

Saavuimme miehen kanssa klinikalle hyvissä ajoin n. puoli tuntia ennen suunniteltua aikaa. Mies lähti antamaan omaa näytettä ja minulle laitettiin kanyyli käsivarteen, sekä annettiin selostus toimenpiteen kulusta. Olimme päättäneet miehen kanssa, että hän voi mennä välillä töihin ja noutaa minut myöhemmin lounastunnilla.

Kanyylin laittaminen ei tuntunut oikeastaan lainkaan ja sain heti sen perään pari Panadolia. Pian minut kutsuttiinkin jo toimenpidehuoneeseen. Itse toimenpide eteni tosi ripeästi. Samaan aikaan, kun lääkäri ultrasi sain kipulääkettä ja rauhoittavaa suoraan suoneen. Rauhoittava humahti nopeasti päähän ja silloin olikin lääkäri jo laittamassa puudutetta, joka yllätyksekseni ei tuntunut miltään. Itse punktion tunsin kyllä, mutta en sen aikana tuntenut oikeastaan kuin kerran todella voimakkaan vihlonnan, joka sai minut värähtämään kivusta. Hoitaja huomasi tämän ja sain heti lisää kipulääkettä ja rauhoittavaa. Punktio oli ohi muutamassa minuutissa ja pian pääsin lepohuoneeseen pötköttelemään.

Mikä tuli yllätyksenä, oli valtavat kivut munasarjoissa heti toimenpiteen jälkeen. Vatsaa pakotti todella paljon, ja pian minulle valkeni, etten mitenkään olisi kotiinlähtökunnossa vielä ensimmäisen tunnin aikana. Olin vähän kateellinen huoneen naapurille verhojen takana, sillä hän ei valitellut toimenpiteen jälkeisiä kipuja lainkaan. Naapuri lähtikin varmaan tunnin ennen minua, vaikka aika oli ollut jälkeeni. Valittelin kovia kipuja hoitajille ja sain maksimimäärät kaikkia mahdollisia kipulääkkeitä, jotka veivät pahimman terän kivusta n. 1,5 tunnin jälkeen. Silloin uskaltauduin myös ensimmäisen kerran vessaan. Vessakäynti meni hyvin, joten tein päätökseni kotiinlähdöstä kivuista huolimatta. Olin hiukan huolissani, sillä saisin ottaa seuraavat kipulääkkeet vasta niin monen tunnin kuluttua.

Kotona kivut eivät ole juuri hellittäneet, vaan ovat yhä todella voimakkaat. 1g Panadolia ja 800mg Buranaa ei helpota oloa yhtään. Vessassa käynti on myös äärimmäisen epämiellyttävää, sillä kipu munasarjoissa on niin voimakasta. Soittelin jo klinikalle kysyäkseni, että onko tämä täysin normaalia, mutta klinikka oli mennyt jo kiinni, eikä puheluuni vastattu. Nyt pähkäilen, että lähdenkö soittamaan HUS:in päivystykseen vai en. Ajatus päivystykseen lähtemisestä hirvittää minua, sillä en kykene edes seisomaan suorassa ja vain köpöttelemään tuskaliaasti eteenpäin.

Kunpa huomenna kaikki olisi paremmin.

Viimeinen pistos

Eilen vein Gonapeptylin "the irrotuspiikin" nahan läpi kuin vanha tekijä. Ruisku näytti aivan samalta kuin jarruna toiminut Orgalutran. Ainoastaan annosmäärä lääkettä oli varmaan tuplasti enemmän. Piikin paksuuden sijasta pienen kylmän hien otsalle nosti Gonapeptylin mahdolliset haittavaikutukset, joita lueskelin ennen pistämistä. Vakava masennus sivuoireena sai lääkeselostuksessa oikein oman kappaleensa. Muutaman muun oireen luettuani päätin laittaa listan pois ja pistää miettimättä mahdollisia seurauksia.

 Pistospäivät olivat sitten kai siinä tämän kierron aikana. En ole aivan varma tuleeko vielä jotain muuta lääkkeitä kuin keltarauhashormoni punktion jälkeen. Munarakkuloiden keräyksen aikana hoitaja antaa minulle Ovitrellen, eikä tarvitse sitä itse pistellä.

Kaiken kaikkiaan jäi ihan hyvät tunnelmat pistoshoidosta, ja voisin hyvin ryhtyä tähän uudestaankin, jos tämä ensimmäinen kierros ei tuota haluttua tulosta. Minun on vaikea uskoa, että olisin niiden 30-40% onnekkaan joukossa, joilla onnistaa jo ensimmäisen IVF-hoidon aikana.

Huomenna on sitten vihdoin odotettu punktio, eli munarakkuloiden keräyspäivä. Outoa, mutta odotan tapahtumaa melko innoissani, eikä minua jännitä paljon muuta kuin hyvällä tavalla. Vihdoinkin tapahtuu jotain todella merkittävää ja projektissa otetaan (toivottavasti) huima harppaus eteenpäin. Eniten minua pelottaa, että hoidossa olisi menty sillä tavalla pieleen, että kypsyneet munarakkulat olisivat lähteneet karkaamaan liian aikaisin, eikä lääkäri onnistuisi keräämään yhtään munasolua talteen.