1.2.2022

Entä jos vika ei olekaan minussa?

Olen ollut todella toiveikas keskenmenon jälkeen. Olin toiveikas. Kuvittelin, että sitten kun menemme kalliiseen lahjasoluhoitoon ei mikään voi enää mennä samalla tavalla pieleen. Lahjasoluhoito aloitettiin jo viime vuoden lopulla, mutta minun on ollut vaikeaa ryhtyä kirjoittamaan siitä, sillä lopulta sekin aiheutti vain ison pettymyksen.

Ennen hoitoa menin jälleen hysteroskopiaan poistattamaan keskenmenojäämiä tai polyyppia. Paikalla oli enemmän henkilökuntaa kuin yleensä, sillä se oli samalla myös oppimissessio erikoissairaanhoidon opiskelijalle. Tällä kertaa kivut yltyivät kovaksi, mikä säikäytti, sillä edelliskerta oli lähes kivuton. Lääkkeenä olin saanut vain parasetamolia ja ibuprofeiinia. (Yksityisellä saisi rauhottavia ja kipulääkettä suoraan suoneen). Kiemurtelin ja valitin tuskissani, mutta lääkäri keskittyi enemmän kertomaan oppilaalle sisimpäni löydöksistä. Purin lopulta hammasta yhteen ja yritin itsekin keskittyä kivun sijasta kohtuun kuvaruudulla ja lääkärin selostukseen. Edellisellä kerralla hoitaja oli silitellyt ja pitänyt kädestä kiinni operaation ajan, mutta nyt minua ei edes kuunneltu. Onneksi tutkimus saatiin pian päätökseen, eikä mitään erityistä löydöstä ollut - vain painauma, jossa jotain oli ollut, mutta irronnut itsestään. Nyt voisin kuitenkin mennä hyvillä mielin jatkamaan lapsettomuushoitoja, sillä kohdussani ei olisi mitään epäilyttävää häiritsemässä alkion kiinnittymistä.

Itse hoito oli meidän osalta helppo tällä kertaa, sillä riitti vain, että mies on oikeana päivänä luovuttamassa siittiöitä petrimaljalle. Aluksi uutiset olivat hyviä. Munasoluja oli yli kymmenen ja voitaisiin tehdä sekä IVF:ää ja ICSI:ä hoitomuotoina. Tuntien ja päivien kuluessa, uutiset huonoivat ja alkiot fragmentoituivat ja lopettivat kasvamasta yksi toisensa jälkeen. Yksikään alkio, joka sai alkunsa ICSI:llä, ei selviytynyt. Hoidon tulos noudatti tismalleen samaa kaavaa kuin hoidot omien solujen kanssa. Ainoa ero oli se, että päätettiin pakastaa nopeasti kaksi ok-alkioita, jotta saataisiin jotain siirtoon. Tästä minulle jäi valitettavasti olo, että haluttiin saada keinolla millä hyvänsä edes jotain tulosta aikaiseksi, jotta minulta voitaisiin laskuttaa täysimääräinen hinta. 

Väistämättä olen tullut ajatelleeksi, että entä jos vika ei olekaan minussa ja minun soluissani, vaan että jotain erikoista on mieheni siittiöissä, jotka aiheuttaa sen fragmentaation. Teimmekö tässä nyt aivan hirvittävän virheen, että lähdimme tähän prosessiin aivan väärällä ratkaisulla. Alan olemaan hyvin väsynyt tähän kaikkeen, että olen aivan lähellä luovuttamista, vaikka alkioita on saatu pakkaseen asti. En vaan usko, enkä luota enää, että onnistuisimme niistäkään. Nyt vasta olen alkanut ymmärtämään, miltä epäonnistuminen oikeasti tuntuu.

Kolme kuukautta on kulunut, enkä ole vieläkään päässyt siirtoon. Siitä enemmän seuraavassa postauksessa.