Lomalla!

Aloitin loman parisen viikkoa sitten ja ei olisi voinut olla parempi ajoitus. Parisuhteessani on ollut todella myrkyttynyt ilmapiiri pääasiassa sen takia, että olen voinut niin huonosti työstressin ja siitä aiheutuneen jonkun sortin masennuksen takia. Mieheni ei ole osannut olla tukenani vaan on ollut vihainen minulle siitä, että olen suostunut siihen valtavaan työtaakkaan. En ole osannut selittää kunnolla, että miksi niin teen. Hänelle tuntuu olevan vaikeaa muistaa, että kuinka raskasta lapsettomuus minulle on, sillä hänelle se ei ole samalla tavalla kamalaa.

Itkin vielä lentokoneessa matkalla etelään, mutta kun perille pääsimme tuntui kuin musta verho olisi vedetty päältämme pois; aloimme pitää taas toisiamme kädestä ja hymyilemään kilvan auringon kanssa. Taas sen sai huomata, että tarvitaan kunnon etäisyys vaikeisiin asioihin, jotta niitä voi tarkastella tarvittavalla rauhallisuudella. Olen ollut lomalla pitkästä aikaa onnellinen ja nauranut aitoa naurua. Stressi ja huolet on poissa, voi kun voisi olla aina näin.

Matkalleni pakkasin mukaan yhden Gonal F -kynän. Tätä lääkettä minun tulisi käyttää ensimmäiset 9 päivää seuraavan hedelmöityshoidon alussa. Kiertoni on niin mitä sattuu - kaikkea 3-5 viikon väliltä, että ei tiedä varmasti alkaako hoitoni jo matkan aikana. Julkisen puolen hoitaja viestitteli minulle, että lääke kannattaa ottaa mukaan, vaikka ei voida (taaskaan) luvata sitä, että mahtuisin mukaan elokuun hoidon saajien onnekkaseen ryhmään suurimmaksi osaksi siitä syystä, että kiertoni vaihtelee niin paljon. Viime kuussa kiertoni oli ennätykselliset 38 päivää ja ehdin taas jo kuvitella vaikka mitä meidän pienestä, sillä minulla oli harvinaisesti kipeät rinnatkin koko viimeisen viikon kierrosta. Aivan kuin silloin ensimmäisen hoidon aikaan. Ehkä viime kuussa tärppäsikin ja olisin voinut saada onnellisen päätöksen hoidon peruuntumiselle. Mutta kuten tiedetään, tälläkään kertaa ei ollut onni meidän puolella.

Ai että miten menee?

Viimeiset pari kuukautta olen tehnyt aivan hulluna töitä. Olen peittänyt surun lapsettomuudesta työtaakan ja -stressin alle.

Olen burnoutissa, mutta en välitä. Tämä tuska ei ole mitään sen toisen rinnalla.

Olen ollut niin kiireinen ja pää täynnä painetta kaikesta muusta, ettei suru ole päässyt pinnalle kuin aivan pieniksi hetkiksi. Pari kertaa olen romahtanut ja silloin olen ollut jossain todella syvällä. Yhtenä iltana olin yksin mökillä, mieleni valtasi suuri syleilevä rauhallisuus ja hetken ajattelin, etten ikinä lähde sieltä enää mihinkään. Ei ole koskaan aiemmin ollut näin paljon synkkiä ajatuksia mielessä ja tiedän, että pitäisi hellittää tahtia ja käydä ehkä ammattilaisen puheilla. En vaan voi nyt viime metreillä luovuttaa ja myöntää, etten pysty tähän. En anna minkään mielenhäiriön estää sitä, ettenkö saisi vihdoin sitä hoitoa.

Välillä itsekin ihmettelen sitä, että miten pystyn niin paljoon ja kuinka vahva olen. Jos kestän tämän koittelemuksen, pystyn mihin vaan. Jos kaadun niin kaadun saappaat jalassa.