Uusia epäonnistumisia

On niin ironista, että nyt kun vihdoinkin olen työssä, jossa ei tarvitse matkustella koko ajan eikä tarvitse stressata työmatkojen ja hoitojen yhteensovittamisesta, niin tietysti otollisin hedelmöityspäivä osuu sitten siihen ajankohtaan, kun mieheni on poissa. Hän joutuu työn puolesta matkustamaan ehkä kolmesti vuodessa ja tietysti yksi näistä reissuista on juuri silloin, kun tämän kuun inseminaation piti tapahtua. Lupasin itselleni, etten jäisi harmittelemaan asiaa, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Itsesääli nostaa päätään ja väännän itkua siitä, että meille ei tule ikinä lasta.

Kävin viime viikolla yksityisellä ultrassa, jossa näkyi yksi täydellisen pyöreä letrozoleilla kasvatettu suuri folliikkelipallo. Pallo ilmestyi ruudulle hirvittävän suurena ja näytti siltä, että se voisi lähteä pyörimään paikoiltaan hetkenä minä hyvänsä. Kaikki näytti niin täydelliseltä, paitsi että mieheni tulisi kotiin vasta kuuden päivän päästä takaisin Suomeen. Heti, kun kuva lävähti ruudulle, tiesin että tämä kierto oli sitten sillä taputeltu. 300 euroa meni hukkaan turhilla lääkärikäynneillä. Ainoa positiivinen asia oli, että onnistuin vuoden tauon jälkeen bongaamaan ovulaation tikuttamalla ja jopa vatsatuntemuksilla. Ja toki nyt on ensimmäinen hoitokäynti tehty tuolle yksityiselle ja suunnitelma on selkeä seuraavalle kierrolle, eikä silloin pitäisi olla työmatkoja esteenä.

Nyt seuraavan kuukauden yritän olla ajattelematta lapsettomuutta ja ottaa lomaa hiukan tästä kaikesta. En halua, mutta ei tässä oikein muutakaan voi.

Yllättävä päätös

Olen ollut alamaissa viimeisimmän negatiivisen tuloksen jälkeen. Pakkanen on tyhjä ja kaikki täytyy aloittaa taas alusta. Kaiken lisäksi julkisella puolella ei niin vain aloiteta IVF:ää seuraavasta kierrosta vaan jonotusta on taas pari kuukautta tiedossa. Tämän päälle lasketaan klinikan kesäsulku, joka on labran muuton takia tällä kertaa vielä pidempi. Kaikki tämä yhteenlaskettuna tarkoittaa noin neljän kuukauden odotusta oman kierron ajankohdan huomioon ottaen. Ajatus siitä, että vasta syys-lokakuussa meille suotaisi enemmän toivoa, tuntuu niin ahdistavalta, että en oikein pysty käsittelemään sitä.

Yritin hetken totutella ajatukseen siitä, että luovuttaisin koko touhusta ja alkaisin nauttimaan enemmän vaihtoehtoisesta elämästä - tekemään kaikkea sitä, josta olen haaveillut, mutta ei ole ollut mahdollista toteuttaa raskaushaaveiden kanssa, esimerkiksi seikkailemaan maihin, joissa esiintyy zikavirusta. Tajusin nopeasti, että ei nämä toiset haaveet ole vieläkään mitään tämän toisen rinnalla. En usko pystyväni toteuttamaan niitä saatika nauttimaan niistä ennen kuin joku lääkäri sanoo minulle päin naamaa, että on turha enää yrittää.

Tästäpä syystä vierailimme yksityisellä lapsettomuusklinikalla (eri klinikka kuin 2 vuotta sitten) keskustelemassa vaihtoehdoista kevyemmistä hoidoista. Yllättäen uusi kierto alkoi niinkin pian kuin 3 päivää (!) lugesteronin ja progynovan lopetuksesta, ja olin varma, että tähän kiertoon ei ehtisi suunnitella enää mitään. Lääkäri luki kaikki paperini vanhoista hoidoista ja tuli siihen tulokseen, että suosittelisi meille inseminaatiota, jonka vielä ehtisi tehdä tähän kiertoon, kunhan aloittaisin letrozolit heti samana päivänä. En olisi aiemmin uskonut, että suostuisin ikinä inseminaatioon, sillä hoidossa on melko huono 10-15% onnistumisprosentti. Tämä tuntuu kuitenkin loistavalta ratkaisulta, sillä henkisesti minulle on tärkeää, että edes jotain yritetään tosissaan sinä aikana, kun odotetaan syyskuuta ja uutta IVF:ää. Ennen kaikkea saisin itselleni sitä elintärkeää toivoa. Ilman tätä välihoitoa odotus tuntuisi uuvuttavan pitkältä. Rahaa palaa, mutta ei kuitenkaan niin paljon kuin IVF:ssä. Olen onnellinen, että säästämilleni rahoille tulee ansaitsemaansa käyttöä.

Mieheni on tietysti matkoilla juuri silloin, kun inseminaation todennäköinen ajankohta olisi. En anna tämän masentaa itseäni (ainakaan vielä) vaan yritämme sitten vain uudestaan seuraavaan kiertoon.