Ei yhtään hyvää uutista

 Naistenklinikan hoitojen jälkeen pääsimme vielä kerran juttelemaan muutaman lääkärin kanssa siitä, että kuinka tästä eteenpäin. Viesti oli hyvin selkeä: kannattaisi vielä yrittää yhden ainokaisen kerran omilla soluilla, koska yhden kerran hoito on kuitenkin onnistunut ja raskauskin alkanut. Neuvoivat myös, että tekisimme enää korkeintaan yhden hoidon ja sen jälkeen luovuttaminen; elämän jatkaminen ilman lapsihaaveita. Kun otin puheeksi lahjasolut, niin heidän mielestään sitä vaihtoehtoa ei kannata harkita ollenkaan. En tiedä miksen haastanut lääkäreitä tästä silloin. Näin jälkikäteen olisi tehnyt mieli kysyä, että tietävätkö he itse millaista on elää todellisuudessa, jossa ei ole yhtään toivoa?

Lähdimme jälleen reippasti ja mieli kirkkaampana yksityiselle, jossa tiesimme saavamme vähän henkilökohtaisempaa otetta koko hommaan. Labratuloksissa selvisi, että olin haahuillut koko kevään jossain anemiassa, koska ferritiini-arvot olivat hälyyttävän alhaiset. Hoitoa ei voinut aloittaa ennen kuin rauta-arvot saataisiin järkeviin lukemiin. Neljän kuukauden ajan popsin ällöttäviä rautatabletteja kaksin käsin ja ferritiini nousi jotenkin hyväksyttäviin lukemiin. 

Tämän jälkeen alkoi se toivoa luova (viimeinen?) koeputkihoito. Maltillisesti menopuria ja jarruna fyremadelia. En ole aiemmin saanut mitään sivuoireita hormonihoidosta, mutta tällä kertaa lääkitystä seurasi pahoinvointi, rintojen jomotus ja pääkipu. Jos en olisi tiennyt paremmin, niin olisin ollut aivan varma, että olen raskaana.

Ensimmäinen ultra sai jo pienen epätoivon hiipimään. Toisella puolella munasarjoja folliikkeleja oli hiukan enemmän, mutta pienikokoisina, ja toisella puolella niitä uiskenteli vain neljä kappaletta, mutta sitäkin suurempina. Kasvu oli siis epätasaista eikä tarjolla ollut kuin 11 kappaletta. Jo silloin tiesin, että tästä ei seuraa mitään hyvää. Lääkäri ei kuitenkaan esittänyt olevansa huolissaan, vaikka joutuikin viivästyttämään siirtoa muutamalla päivällä.

Punktio meni niin mukavasti kuin se voi mennä, kiitos ihanien rauhottavien ja hyvän kipulääkityksen. Hyvää oloani ei kauaa pitkitetty ja pian sain kuulla, että oltiin saatu kerättyä vain neljä solua, jotka sisälsivät sen tärkeän elämälle mahdollistavan helmen. Todennäköisyysprosentit ja -laskut alkoivat raksuttamaan villisti mielessäni ja toivo alkoi murentua. Toivo murentui entisestään, kun sain tietää seuraavana päivänä, että vain 2 näistä oli kyennyt hedelmöittymään. Sen viikon viimeinen uutinen oli, että hedelmöittyneet munasolut olivat alkaneet jakaantumaan, mutta aivan liian nopeasti.

Tällä viikolla piti olla siirto, johon en ikinä päässyt. Molemmat alkiot olivat tuttuun tapaan alkaneet fragmentoitumaan, eikä loppujen lopuksi saatu mitään siirtokelpoista.

Ja jälleen kerran löydän itseni samasta tilanteesta, jossa toivo on viety enemmän kuin koskaan ja olen yksin pimeässä yhtä yksinäisen kohtuni kanssa. Kannattaisiko hei jo nyt ihan oikeasti luovuttaa?

Puuttuva viiva

Yritin malttaa mieleni, etten innostuisi liikaa viimein onnistuneesta siirrosta, etten pettyisi niin kamalasti niin kuin monta kertaa aiemmin. Välttelin lukujen kirjaamista raskauslaskuriin, sekä yritin olla ajattelematta kuvaa pyöristyvästä vatsastani, jota niin rakastaisin ja ylpeästi kantaisin. Koska kuukautiset olivat jo 4 päivää myöhässä, uskalsin viimein alkaa ajattelemaan raskauteen liittyviä unelmia. Palasinpa hetkeksi taas tänne blogiinkin kirjoittelemaan tapahtumia keväältä ja kurkkimaan mitä muille blogimaailman raskautta yrittäville kuuluu. Uskalsin päästää kaikki unelmat valloilleen ja kietoutua niiden ihanaan syleilyyn, mikä tekee minut niin suunnattoman onnelliseksi. Ja ennen kaikkea unohdin olla kateellinen sukulaisteni ja ystäväni perheille, joissa rakastetaan omia lapsia enemmän kuin mitään muuta.

Ei olisi ehkä pitänyt,
uskaltaa,
uskoa omiin toiveisiin,
maistaa onnellisuutta.

Samana päivänä, kun uskalsin taas toivoa, luonto muistutti viallisuudestani ja aiheutti tutun vatsakivun, joka ei voinut tarkoittaa mitään muuta kuin uutta epäonnistumista. Kyllä minä sen tavallaan tiesin jo aiemmin, ettei tästä tullut taaskaan mitään, sillä en pystynyt huomaamaan juuri mitään oireita. Väsymys on hiukan vaivannut minua, mutta sekin johtuu todennäköisemmin huonosta hemoglobiinista, joka aina tasaisin väliajoin tulee haittamaan elämääni.

Tässä sitä nyt ollaan. Ei yhtään alkiota pakkasessa. Ei hoitoja tiedossa. Ei minkäänlaista tulevaisuuden suunnitelmaa. Ei innostusta mihinkään asioihin. Täydellisesti turta.
Välillä löydän itseni ajattelemasta; onko millään enää mitään merkitystä?

Koronakevät

Monelle lapsettomuudesta kärsivälle ja julkisen puolen hoidossa oleville tämä kevät on ollut myös erityisen raskas, sillä hoidot laitettiin jäähylle muutaman kuukauden ajaksi. Olin itse asiassa hyvin positiivisesti yllättynyt, että hoitoja alettiin jatkamaan jo myöhemmin keväällä eikä tarvinnut odottaa syksyyn saakka.

Ennen hoitoblokkia minulla oli muutama hyvin erikoinen letrosol-kierto, joihin yritettiin (siinä onnistumatta) viimeisen alkioni siirtoa. Tammikuussa päätettiin, että jatkamme letrosolilla, koska kiertoni on hyvin säännöllinen ko. lääkkeen kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että kuukautiset ovat 28 päivää ja ovulaatio tulee lähes aina 14 päivää siitä, kun kuukautiset ovat alkaneet. Tammikuussa minulla oli sitten sen kierron ensimmäinen ultra n. kp8 ja yllätys oli melkoinen, kun kuvassa näkyi melkein 2 mm munarakkula. Lääkärin mukaan limakalvo oli hyvä ja tarkoitti sitä, että ovulaation pitäisi tapahtua aivan pian. En voinut uskoa kuvaa todeksi. Yleensä tähän aikaan löytyi vasta minipalluroita enkä ollut koskaan ovuloinut kp10 aikoina. Ja niin kävikin, että ovulaatio tulikin aivan ajallaan kp14, mutta lääkäri ei jostain syystä uskaltanut lähteä siirtämään siihen kiertoon. Olin aivan äimänä, sillä kaikki oli niin kuin pitikin. Ja ei kun pettyneenä seuraavaan kiertoon...

Helmikuussa oli tismalleen sama tilanne, kp8 löytyi jättimäinen pallura taas samalta puolen. Tämä lääkäri alkoi epäilemään, että kyseessä olisi joku toimimaton jämäkappale (tälle on kai joku lääketieteellinenkin termi, jota en muista) ja päätettiin, että emme ottaisi tätä munasolua enää huomioon vaan keskittyisimme muihin kandidaatteihin. Tämä hoito tyssäsi siihen, että ovulaatio tuli tiistaina ja siirto olisi osunut viikonlopulle. Eli ohisektoriin taas ja lisää odotusta. No tähänhän on totuttu, ei tunnu enää missään! Tässä vaiheessa juteltiin jo lääkärin kanssa lääkkellisestä kierrosta. Mutta koska inhoan niitä sinisiä pillereitä, joita en ikinä muista syödä ajallaan, niin ei ollut vaikea päätös lääkärin tukemana jatkaa letrosolilla maaliskuun kierto.

Ja onneksi näin päätettiin (!!!), sillä n. kp4 sain kuulla, että ultrat ja hoidot on peruttu, sillä koronan takia kaikki kiireettömät hoidot saisivat jäädä tauolle. Olin yllättynyt, että en ottanut tätä tietoa kovin raskaasti. Ehkä tarvitsinkin pienen tauon kaikkiin epäonnistumisiin. Jollain tavalla nautin siitä, että sain mennä eristyksiin ja unohtaa vähäksi aikaa kaiken. Tämän lisäksi maaliskuun ovulaatio osui taas tismalleen samaan viikonpäivään, että en olisi joka tapauksessa päässyt siirtoon maaliskuussakaan.

Kiitos ilmeisesti jonkun asteisen koronastressin kiertoni heittäytyikin epäsäännölliseksi huhtikuussa letrosoleista huolimatta, ja ovulaatio tuli vasta joskus kp21. Iloitsin tästä niin, sillä vihdoinkin viikonpäivä vaihtui ovulaation ajankohdalle ja mahdollisuudet päästä joskus siirtoon letrosolilla parantuivat. Toukokuun alussa tulikin yllättävä ilmoitus, että hoidot alkavat taas. KERRANKIN kävi tuuri ja minulla sattui alkamaan kuukautiset vain muutama päivä sen jälkeen, kun sai taas ilmottautua hoitoon.

Toukokuun ultrassa huomioitiin sama, että taas olisi tarjolla jättimäinen pallura hyvin aikaisessa kierron vaiheessa ja taas ihmeteltiin, että onko siitä mihinkään vai olisiko syytä tutkailla muita kandeja. Tämä lääkäri tuli siihen tulokseen, että kyseessä ei ehkä olekaan hämäyssolu ja että nyt mennään rohkeasti kohti siirtoa, jos ovulaatio tulee kp14. Ja jos ovulaatio menisi tämän pidemmäs niin seuraavasta kierrosta aloitettaisiin lääkkeellinen kierto ja katsottaisiin munasarjojen tilanne heti kp4, jotta nähdään onko sitä megapalloa siellä edelleen. En ymmärrä miksei tätä todella aikaista ultraa mietitty jo aiempiin kiertoihin.

No ovulaatio tuli ajallaan kp14 ja siirto saatiin vihdoin tehtyä. Olen yrittänyt olla miettimättä kaikkea raskauteen liittyvää, muuta niin vaan teki mieli tulla takaisin päivittämään blogia. Toivottavasti jaksoit lukea tänne saakka :)

Fragmenteista viallinen

Pyysin julkiselta puolelta selvitystä, että miksi niin lupaava hedelmöityshoitoni oli tuottanut vain kaksi siirtokelpoista alkiota.

Solubiologi yllätti minut eräs päivä puhelullaan kesken sellaisen työpäivän, jota ei muuten muistaisi. Mukava nainen kertoi, että hoidossani oli havaittu voimakasta alkioiden fragmentoitumista, minkä takia viljelyä ei voinut jatkaa. Ymmärsin heti, että ensimmäisen hoitoni epäonnistuminen oli varmasti johtunut samasta syystä. Haastoin biologia, että kannattaako tästä ilmiöstä huolestua varsinkin, kun se näyttää tapahtuneen jo kahdesti. Hän ei osannut sanoa selkeää vastausta, sillä toinen hoito oli kuitenkin tuottanut useamman laadukkaan alkion. Tässä saattoi kuitenkin piileä juurisyy sille, että miksi kohdallani raskautuminen on niin hankalaa. Vaikka onnistuisimme hedelmöittymään luonnollisesti, on todennäköistä, että alkio sisältää näitä fragmentteja, jotka aina pilaavat raskauden jatkumisen.

Tämä tieto oli jollain tavalla helpotus. Olen syyllistänyt itseäni ja meitä liian monta kertaa siitä, että en vaan osaa tulkita ovulaatiotestejä oikein, tai että ajoitus on jotenkin muuten aina väärin. Biologin soiton jälkeen en ole enää kertaakaan itkenyt sitä, että kuukautiset ovat alkaneet. Olen katsonut vihdoin totuutta peiliin; minä en voi ikinä tulla raskaaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että toivo on viimein menetetty. Jonkunlainen lasti on pudonnut harteilta. Asia harmittaa ja v*tuttaa edelleen, mutta en enää itke sen takia. Ystävät, jotka ovat nyt viimeisen puolen vuoden aikana tulleet raskaaksi tai synnyttäneet olen kylmästi laittanut ohisektoriin, mikä tarkoittaa, että olen lopettanut heidän seuraamisen instagrammissa ja facebookissa, sekä välttelen totta kai myös tapaamista tosielämässä. Olen itsekkäästi keskittynyt vai omaan jaksamiseen ja asioiden tekemiseen, joista minulle tulee hyvä olo. Tämä on julmaa ja kylmää muita kohtaan, mutta minua ei enää kiinnosta kuin oma selviäminen - vain näin suojelen itseäni itseni tuhoamiselta.