Ei yhtään hyvää uutista

 Naistenklinikan hoitojen jälkeen pääsimme vielä kerran juttelemaan muutaman lääkärin kanssa siitä, että kuinka tästä eteenpäin. Viesti oli hyvin selkeä: kannattaisi vielä yrittää yhden ainokaisen kerran omilla soluilla, koska yhden kerran hoito on kuitenkin onnistunut ja raskauskin alkanut. Neuvoivat myös, että tekisimme enää korkeintaan yhden hoidon ja sen jälkeen luovuttaminen; elämän jatkaminen ilman lapsihaaveita. Kun otin puheeksi lahjasolut, niin heidän mielestään sitä vaihtoehtoa ei kannata harkita ollenkaan. En tiedä miksen haastanut lääkäreitä tästä silloin. Näin jälkikäteen olisi tehnyt mieli kysyä, että tietävätkö he itse millaista on elää todellisuudessa, jossa ei ole yhtään toivoa?

Lähdimme jälleen reippasti ja mieli kirkkaampana yksityiselle, jossa tiesimme saavamme vähän henkilökohtaisempaa otetta koko hommaan. Labratuloksissa selvisi, että olin haahuillut koko kevään jossain anemiassa, koska ferritiini-arvot olivat hälyyttävän alhaiset. Hoitoa ei voinut aloittaa ennen kuin rauta-arvot saataisiin järkeviin lukemiin. Neljän kuukauden ajan popsin ällöttäviä rautatabletteja kaksin käsin ja ferritiini nousi jotenkin hyväksyttäviin lukemiin. 

Tämän jälkeen alkoi se toivoa luova (viimeinen?) koeputkihoito. Maltillisesti menopuria ja jarruna fyremadelia. En ole aiemmin saanut mitään sivuoireita hormonihoidosta, mutta tällä kertaa lääkitystä seurasi pahoinvointi, rintojen jomotus ja pääkipu. Jos en olisi tiennyt paremmin, niin olisin ollut aivan varma, että olen raskaana.

Ensimmäinen ultra sai jo pienen epätoivon hiipimään. Toisella puolella munasarjoja folliikkeleja oli hiukan enemmän, mutta pienikokoisina, ja toisella puolella niitä uiskenteli vain neljä kappaletta, mutta sitäkin suurempina. Kasvu oli siis epätasaista eikä tarjolla ollut kuin 11 kappaletta. Jo silloin tiesin, että tästä ei seuraa mitään hyvää. Lääkäri ei kuitenkaan esittänyt olevansa huolissaan, vaikka joutuikin viivästyttämään siirtoa muutamalla päivällä.

Punktio meni niin mukavasti kuin se voi mennä, kiitos ihanien rauhottavien ja hyvän kipulääkityksen. Hyvää oloani ei kauaa pitkitetty ja pian sain kuulla, että oltiin saatu kerättyä vain neljä solua, jotka sisälsivät sen tärkeän elämälle mahdollistavan helmen. Todennäköisyysprosentit ja -laskut alkoivat raksuttamaan villisti mielessäni ja toivo alkoi murentua. Toivo murentui entisestään, kun sain tietää seuraavana päivänä, että vain 2 näistä oli kyennyt hedelmöittymään. Sen viikon viimeinen uutinen oli, että hedelmöittyneet munasolut olivat alkaneet jakaantumaan, mutta aivan liian nopeasti.

Tällä viikolla piti olla siirto, johon en ikinä päässyt. Molemmat alkiot olivat tuttuun tapaan alkaneet fragmentoitumaan, eikä loppujen lopuksi saatu mitään siirtokelpoista.

Ja jälleen kerran löydän itseni samasta tilanteesta, jossa toivo on viety enemmän kuin koskaan ja olen yksin pimeässä yhtä yksinäisen kohtuni kanssa. Kannattaisiko hei jo nyt ihan oikeasti luovuttaa?

Fragmenteista viallinen

Pyysin julkiselta puolelta selvitystä, että miksi niin lupaava hedelmöityshoitoni oli tuottanut vain kaksi siirtokelpoista alkiota.

Solubiologi yllätti minut eräs päivä puhelullaan kesken sellaisen työpäivän, jota ei muuten muistaisi. Mukava nainen kertoi, että hoidossani oli havaittu voimakasta alkioiden fragmentoitumista, minkä takia viljelyä ei voinut jatkaa. Ymmärsin heti, että ensimmäisen hoitoni epäonnistuminen oli varmasti johtunut samasta syystä. Haastoin biologia, että kannattaako tästä ilmiöstä huolestua varsinkin, kun se näyttää tapahtuneen jo kahdesti. Hän ei osannut sanoa selkeää vastausta, sillä toinen hoito oli kuitenkin tuottanut useamman laadukkaan alkion. Tässä saattoi kuitenkin piileä juurisyy sille, että miksi kohdallani raskautuminen on niin hankalaa. Vaikka onnistuisimme hedelmöittymään luonnollisesti, on todennäköistä, että alkio sisältää näitä fragmentteja, jotka aina pilaavat raskauden jatkumisen.

Tämä tieto oli jollain tavalla helpotus. Olen syyllistänyt itseäni ja meitä liian monta kertaa siitä, että en vaan osaa tulkita ovulaatiotestejä oikein, tai että ajoitus on jotenkin muuten aina väärin. Biologin soiton jälkeen en ole enää kertaakaan itkenyt sitä, että kuukautiset ovat alkaneet. Olen katsonut vihdoin totuutta peiliin; minä en voi ikinä tulla raskaaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että toivo on viimein menetetty. Jonkunlainen lasti on pudonnut harteilta. Asia harmittaa ja v*tuttaa edelleen, mutta en enää itke sen takia. Ystävät, jotka ovat nyt viimeisen puolen vuoden aikana tulleet raskaaksi tai synnyttäneet olen kylmästi laittanut ohisektoriin, mikä tarkoittaa, että olen lopettanut heidän seuraamisen instagrammissa ja facebookissa, sekä välttelen totta kai myös tapaamista tosielämässä. Olen itsekkäästi keskittynyt vai omaan jaksamiseen ja asioiden tekemiseen, joista minulle tulee hyvä olo. Tämä on julmaa ja kylmää muita kohtaan, mutta minua ei enää kiinnosta kuin oma selviäminen - vain näin suojelen itseäni itseni tuhoamiselta.