Yksi niistä testipäivistä

Tiedättekö sen tunteen, kun on pakko tehdä raskaustesti virallisena testipäivänä, vaikka kuukautiset ovat alkaneet jo pari päivää sitten (pp12)? Ei täriseviä käsiä, ei hakkaavaa sydäntä ja tikkuun osuu vaihteeksi 100%:n osumatarkkuudella. Tämän jälkeen vähän huolimaton ja epäkiinnostunut vilkaisu toisella silmällä puoliksi tyhjään ruutuun. Viimeiseksi tikun tunkeminen nopeasti roskikseen niin syvälle kuin viitsii tahraamatta käsiä. Tällainen oli minun virallinen testipäiväni. Yksi niistä monista samanlaisista. Tyylipuhdas nega. Ei siis mitään normaalista poikkeavaa. Tähän on tottunut, mutta aina yhtä vaikeaa hyväksyä.

Tämä marraskuu on ollut paljon vaikeampi kuin tämän vuoden elokuu, jolloin jouluna keskenmenneen vauvani olisi pitänyt syntyä. Kauhulla odotan joulukuuta saapuvaksi. Tänä vuonna tähän aikaan olin raskaana ensimmäistä kertaa, olin onneni kukkuloilla – sain maistaa hetken unelmieni elämää. Mieleeni on palautunut niitä päiviä ja tapahtumia, kun olin jo raskaana viime vuoden marraskuussa ja joulukuun alussa. Näitä tilanteita muistellessani pehmeä rauha ja onni laskeutuu mieleeni. Tämä oli sitä aikaa, kun elämääni löytyi harmaiden päivien pohjalta kirkasta valoa. Pehmeä ja rakkauden täyteinen olo vaihtuu raastavaan tyhjyyteen särkien sydämeni yhä uudelleen, kun mustat tapahtumat joululta pyyhkivät kaiken ihanan tunteen pois toimittaen tilalle vain surua. En ole jollain tasolla vieläkään yli keskenmenosta. En varmaan ikinä tule olemaan.

Jos tässä kuussa olisi alkanut raskaus, sen tuoma lohdutus olisi varmasti vaihtanut kaiken viime vuotena koetun surun onnelliseksi odotukseksi (pelkojen kera). Jos ja jos... Kuten tiedetään, raskaus ei nyt sitten alkanut, ja joudun läpikäymään kaiken uudelleen voimakkaiden muistojen läpi ilman mitään sen ihmeellisempää toivoa. Jos olisin viime jouluna tiennyt, että en olisi raskaana uudelleen tämän vuoden joulukuussa, en olisi varmasti selvinnyt. Nyt on alettava valmistelemaan itseään, että ensi vuonna tilanne on todennäköisesti aivan sama. Eli parempi alkaa yrittämään luoda tästä loppuvuodesta sellaisia muistoja, joita ei olisi ensi vuonna niin sydäntä särkevää ajatella.

Viimeinen hoito

Tällä kertaa minun on ollut todella vaikeaa alkaa kirjoittamaan tästä viimeisestä IVF-hoidosta, jonka saamme julkiselta puolelta. Olen huomannut, että mitä enemmän kirjoitan ja luen asiaan liittyviä kirjoituksia ja keskustelupalstoja, sitä enemmän elämäni pyörii tämän yhden asian ympärillä. Minun on helpompi olla, kun otan etäisyyttä asioihin ja annan niiden vaan tapahtua. Olen alkanut irrottautumaan tästä kamalasta elämänvaiheesta.

Luvattu kahden kuukauden jonotus IVF-hoitoon julkisella venyi taas viiden kuukauden mittaiseksi. Odotusta pidensi laboratorion ja klinikan muutto uusiin tiloihin. Tämän lisäksi hoito ei alkanut siitä, kun sain viimein ilmoittautua hoitoon, vaan piti tehdä taas uudet verikokeet ja varata aikaa hoidon suunnitteluun. Kaikki tämä, vaikka hoitoon ei tarvinnut tehdä mitään muutoksia, minkä tiesin hyvin etukäteen, mutta ilmeisesti lääkärit eivät.

Pahimmalta on tuntuneet lääkärin sanat, jotka toistuvat mielessäni päivittäin, että tämän enempää hoitoja ei ole luvassa heidän puolelta.

Emme ole sen arvoisia.

Kaikki alkoi lupaavasti. Punktio meni helpommin kuin ikinä, enkä kokenut pahempia kipuja missään vaiheessa. Julkinen puoli on ottanut käyttöönsä puudutuksen munasolukeräyksessä, enkä tuntenut yhtikäs mitään koko toimenpiteen aikana. Rauhoittavat lääkkeet tuntuivat myös potkivan paremmin kuin ennen. Olin rauhallinen ja kivuton ihanien hoitajien avustamana.

Punktion jälkeen kuulin loistavia uutisia, että yhteensä oli onnistuttu löytämään 18 munasolua. Myöhemmin kuulin, että näistä puolet oli lähtenyt jakautumaan, mikä oli paremmin kuin koskaan aiemmin hoidoissa.

Jostain syystä minulle päätettiin siirtää vain 3-päiväinen alkio. Siirtopäivänä elossa oli edelleen siirretyn alkion lisäksi 8 alkioita. Olin aivan innoissani. Kyllä näin suuresta määrästä olisi jonkun onnistuttava! Edellisellä kerralla vain 1-2 alkioita oli menetetty sen jälkeen, kun olivat onnistuneet alkaa jakautumaan.

Seuraavat uutiset pudottivat minut taas alas sinne suureen pimeään, josta olen löytänyt itseni niin usein ennenkin. Kaikista niistä pienistä oli onnistuttu pakastamaan vain yksi alkio. VAIN YKSI on jäljellä. Se yksi oli vain riisuttu pieni numero taulukossa ilman mitään selityksiä. Samalla tajusin miten epätodennäköistä on, että tuoresiirrossa saatu muutaman päivän ikäinen alkio olisi enää hengissä, jos kerta kuolemisprosentti on näin suuri.

Itkin kaikkien alkioiden kuolemaa sen saman päivän aikana, sen joka oli vielä sisälläni ja niiden jotka eivät ikinä edenneet pidemmälle. Samalla olen alkanut luopua toivosta. Yhteiskunta on luopunut meistä. Pian myös me itse.

Arrival

"What is your purpose on Earth"?

Mikään muu elokuva ei ole koskettanut ja viiltänyt niin syvältä kuin Arrival-elokuva.
Monille elokuva on vain yksi scifi-tieteiselokuva.
Minulle elokuva kertoo menetyksestä ja kaiken uhraamisesta sen takia, että saisit olla äiti - edes pienen hetken ajan. Joka kerta, kun kuulen Max Richterin sävellyksen On the Nature of Daylight (joka on yksi maailman kauneimmista ja surullisimmista kappaleista), sydämestäni tippuu palanen, enkä voi lopettaa kyynelehtimistä. Kappale liikuttaa mustaa möykkyä sisälläni aiheuttaen hirveää sanatonta kipua muistuttaen saavuttamattomasta rakkaudesta, jota en ikinä tavoita ja joka ei ole ikinä osa todellista elämääni.
Jäljelle jää; ikuinen kaipuu, ikuinen suru.

Uusia epäonnistumisia

On niin ironista, että nyt kun vihdoinkin olen työssä, jossa ei tarvitse matkustella koko ajan eikä tarvitse stressata työmatkojen ja hoitojen yhteensovittamisesta, niin tietysti otollisin hedelmöityspäivä osuu sitten siihen ajankohtaan, kun mieheni on poissa. Hän joutuu työn puolesta matkustamaan ehkä kolmesti vuodessa ja tietysti yksi näistä reissuista on juuri silloin, kun tämän kuun inseminaation piti tapahtua. Lupasin itselleni, etten jäisi harmittelemaan asiaa, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Itsesääli nostaa päätään ja väännän itkua siitä, että meille ei tule ikinä lasta.

Kävin viime viikolla yksityisellä ultrassa, jossa näkyi yksi täydellisen pyöreä letrozoleilla kasvatettu suuri folliikkelipallo. Pallo ilmestyi ruudulle hirvittävän suurena ja näytti siltä, että se voisi lähteä pyörimään paikoiltaan hetkenä minä hyvänsä. Kaikki näytti niin täydelliseltä, paitsi että mieheni tulisi kotiin vasta kuuden päivän päästä takaisin Suomeen. Heti, kun kuva lävähti ruudulle, tiesin että tämä kierto oli sitten sillä taputeltu. 300 euroa meni hukkaan turhilla lääkärikäynneillä. Ainoa positiivinen asia oli, että onnistuin vuoden tauon jälkeen bongaamaan ovulaation tikuttamalla ja jopa vatsatuntemuksilla. Ja toki nyt on ensimmäinen hoitokäynti tehty tuolle yksityiselle ja suunnitelma on selkeä seuraavalle kierrolle, eikä silloin pitäisi olla työmatkoja esteenä.

Nyt seuraavan kuukauden yritän olla ajattelematta lapsettomuutta ja ottaa lomaa hiukan tästä kaikesta. En halua, mutta ei tässä oikein muutakaan voi.

Yllättävä päätös

Olen ollut alamaissa viimeisimmän negatiivisen tuloksen jälkeen. Pakkanen on tyhjä ja kaikki täytyy aloittaa taas alusta. Kaiken lisäksi julkisella puolella ei niin vain aloiteta IVF:ää seuraavasta kierrosta vaan jonotusta on taas pari kuukautta tiedossa. Tämän päälle lasketaan klinikan kesäsulku, joka on labran muuton takia tällä kertaa vielä pidempi. Kaikki tämä yhteenlaskettuna tarkoittaa noin neljän kuukauden odotusta oman kierron ajankohdan huomioon ottaen. Ajatus siitä, että vasta syys-lokakuussa meille suotaisi enemmän toivoa, tuntuu niin ahdistavalta, että en oikein pysty käsittelemään sitä.

Yritin hetken totutella ajatukseen siitä, että luovuttaisin koko touhusta ja alkaisin nauttimaan enemmän vaihtoehtoisesta elämästä - tekemään kaikkea sitä, josta olen haaveillut, mutta ei ole ollut mahdollista toteuttaa raskaushaaveiden kanssa, esimerkiksi seikkailemaan maihin, joissa esiintyy zikavirusta. Tajusin nopeasti, että ei nämä toiset haaveet ole vieläkään mitään tämän toisen rinnalla. En usko pystyväni toteuttamaan niitä saatika nauttimaan niistä ennen kuin joku lääkäri sanoo minulle päin naamaa, että on turha enää yrittää.

Tästäpä syystä vierailimme yksityisellä lapsettomuusklinikalla (eri klinikka kuin 2 vuotta sitten) keskustelemassa vaihtoehdoista kevyemmistä hoidoista. Yllättäen uusi kierto alkoi niinkin pian kuin 3 päivää (!) lugesteronin ja progynovan lopetuksesta, ja olin varma, että tähän kiertoon ei ehtisi suunnitella enää mitään. Lääkäri luki kaikki paperini vanhoista hoidoista ja tuli siihen tulokseen, että suosittelisi meille inseminaatiota, jonka vielä ehtisi tehdä tähän kiertoon, kunhan aloittaisin letrozolit heti samana päivänä. En olisi aiemmin uskonut, että suostuisin ikinä inseminaatioon, sillä hoidossa on melko huono 10-15% onnistumisprosentti. Tämä tuntuu kuitenkin loistavalta ratkaisulta, sillä henkisesti minulle on tärkeää, että edes jotain yritetään tosissaan sinä aikana, kun odotetaan syyskuuta ja uutta IVF:ää. Ennen kaikkea saisin itselleni sitä elintärkeää toivoa. Ilman tätä välihoitoa odotus tuntuisi uuvuttavan pitkältä. Rahaa palaa, mutta ei kuitenkaan niin paljon kuin IVF:ssä. Olen onnellinen, että säästämilleni rahoille tulee ansaitsemaansa käyttöä.

Mieheni on tietysti matkoilla juuri silloin, kun inseminaation todennäköinen ajankohta olisi. En anna tämän masentaa itseäni (ainakaan vielä) vaan yritämme sitten vain uudestaan seuraavaan kiertoon.

Ei koskaan meidän juhla

"Äitiys on tehtävistä arvokkain."
Näin kirjoitetaan päivän lehdessä tänään äitienpäivänä, joka ei ole koskaan meidän juhlapäivä. Sydän sisälläni pienenee kasaan ja huutaa.

Tein tänä aamuna omista säännöistäni poiketen ennen virallista testipäivää raskaustestin (pp9, dpo15) ja se oli negatiivinen - kuinkas muuten. Ei tarvitse enää tunnustella oireita, mutta nyt sitäkin enemmän harmittaa syödä lääkkeitä vielä seuraavat täydet 5 päivää.

Koskaan en saa tietää mikä minussa on vikana. Koskaan en saa tietää millainen olisin äitinä. Koskaan en saa pientäni lohduttaa ja keinuttaa uneen. Tänään muu kansa juhlii ja minä päästän irti kaikki mahdottomat unelmani.

PP8 - kyllästyminen

Olen niin kyllästynyt tähän oireiden arvuutteluun, että tarkoittaako mikään mitään. Eilen minut valtasi hetkeksi suuri epätoivo ja tirautin pari kyyneltäkin sen vuoksi, etten tule ikinä onnistumaan. Olen yrittänyt suhtautua hoitoihin nyt kevyemmin ja rennommin, kun muut asiat ovat elämässä niin hyvin. Kipu lapsettomuudesta ei ole silti kadonnut mihinkään, ja ei näköjään paljon vaadita, että tuska ja epätoivo tulvivat esiin, kun hetkeksi irrottaa kontrollin.

Keskenmenon jälkeen olin luottavainen. Jos kerta kohtuni oli vihdoin suostunut vastaanottamaan ensimmäisen vieraansa, olisi paljon todennäköisempää, että se hyväksyisi myös seuraavan tulijan. Toisin kävi ja toisen lääkkeellisen PAS:in alkio meni hylkyyn. Minulla on myös vahvistunut tunne, ettei tästäkään siirrosta ole tullut mitään.

Tämän piinailun lisäksi riitelin mieheni kanssa rahasta ja siitä olemmeko valmiita laittamaan taas omaa rahaa yksityiseen sen ajan, kun olemme julkiselle jonossa 3. koeputkihoitoon. Emme päässeet tästä yhteisymmärrykseen. Itse olisin valmis antamaan vaikka koko omaisuuteni. Hän ei ole samaa mieltä. Olo on lohduton.

Mielessä on käynyt, että teen (negatiivisen) testin jo huomenna, jotta pääsen eroon tästä oireiden kyttäilystä. Ehkä sen jälkeen yritän nauttia kesästä ilman hoitoja ja hetkeksi unohtaa koko lapsettomuuden, joka myrkyttää sieluani niin kipeästi.

PP5 - oireita tai jotain sinne päin

Raskainta PAS-siirron piinapäivissä on ehdottomasti jatkuva oireiden kyttäys ja analysointi. Mitä pienemmätkin tuntemukset luovat uutta toivoa, mutta samalla joidenkin oireiden puuttuminen - kuten rintojen aristus jälleen kerran - lannistavat mielen. Sekään ei helpota taikka lohduta, että oireettomus on täysin mahdollista näin aikaisessa vaiheessa. Olen lueskellut paljon muiden kirjoituksia piinapäiviltä, jotka ovat päättyneet positiiviseen tulokseen, ja niitä yhdistää monesti sama tekijä: aristavat rinnat. Tästä syystä olen aivopessyt itseni siihen ajatukseen, että rintojen aristus olisi se pakollisin alkuraskauden oire. Tätä vahvistaa oma kokemukseni siitä, että itsellänikin oli rintojen aristusta hyvin aikaisessa vaiheessa siinä kierrossa, josta olen kerran elämässäni raskautunut.

Jonkinlaiset vatsatuntemukset ovat jatkuneet edelleen ensimmäisiltä piinapäiviltä, mutta eivät todellakaan niin voimakkaina (silloinkin melko lieviä). Alavatsassa tuntuu siis päivän mittaan lievää paineen tunnetta, höyhenen kevyitä menkkatuntemuksia ja joskus todella harvoin pientä nipistelyä. Mielestäni minulla ei ollut tällaisia tuntemuksia viime kuun negakierrossa. Eikä myöskään aiemmin ole ollut vastaavanlaista turvotusta, jota on nyt päivittäin vatsan seutuvilla. Turvotus on huomattavaa, minkä takia paidoilla on tapana on mennä mahan päältä rullalle ja mukava pömpötys on koko ajan esillä. Ja tämä siis vain kotioloissa eikä suinkaan julkisilla paikoilla :D Vatsani näyttää siltä, että voisin olla 14+ raskausviikolla. Progynova aiheutti minulle nesteturvotusta ja siitä aiheutunutta painonnousua edellisessä kierrossa. Silloin painonnousu tapahtui melko äkkiä parin kilon verran ylöspäin, mutta se myös hävisi melko nopeasti, eikä ollut keskittynyt tällä tavalla vain vatsan alueelle (tai mistäkö niin tarkasti muka muistan). En joka tapauksessa muista tällaista jatkuvaa näin pitkään jatkunutta turvotusta heti siirron jälkeen.

Viimeisenä voisi mainita vetisen valkovuodon, jota holahtelee pöksyihin muutaman kerran päivän aikana. Lugesteronia poistuu toki jatkuvasti myös, mutta tämän lisäksi tapahtuva vuoto on lähes läpinäkyvää ja tuntuu olevan muuta kuin lugeista johtuvaa. Tai sitten se on nimenomaan lugeista johtuvaa (huoh).

Onnellisuuden jäljillä

Minulla on raskas vuosi takana. Kaikki alkoi siitä, kun koeputkihoitoani siirrettiin yllättäen 3 kuukaudella eteenpäin sovitusta. Tämä oli valtaisa pettymys, sillä olin ollut jonossa ko. hoitoon yli 4 kuukautta. Yritin hukuttaa pettymystä ja suruani työhön ajamalla itseni liian vaativaan projektiin hulluilla työmäärillä ilman kunnon apua saatavilla, mikä aiheutti kamalan huonon olon kierteen burnoutin muodossa ja minkä takia koko parisuhteeni alkoi voimaan huonosti. Koin valtavaa ahdistusta työstäni ja samalla tunsin itseni yhä enemmän ulkopuoliseksi työympäristössaäni ja tiimissäni. Kaikki tuntui väkisin teeskentelyltä. Voin henkisesti todella huonosti ja mieltäni pimensi mustat ajatukset. Ei ollut tietoa paremmasta huomisesta. Yritin hakea pelastusta perheen perustamisesta, mutta kun siitäkään tullut mitään, ei ollut mitään toivoa jäljellä.

Kesäloma auttoi pahimpaan tuskaan; parisuhde jälleenrakennettiin onnelliseksi ja elokuussa alkanut hoito toi tarvitsemani toivon kipinän. Kipuilin edelleen töissä, mutta enemmän kuin 4 vuotta odotettu positiivinen raskaustesti muutti kaiken sateenkaaren väreihin ja toi elämälleni tarvitun tarkoituksen. Olin niin onnellinen siitä, että hirvittävä vuosi olikin vaihtunut yhdeksi parhaista. Tätä hetkeä ei kestänyt kuin yhden vilahduksen, sillä keskenmeno pakotti keskelle hirveintä painajaista, jota pahempaa en ollut tässsä elämässä joutunut aiemmin kestämään.

Alkuvuodesta keskenmenosta aiheutunut tuska alkoi helpottaa ja samalla pääsin miellyttävämpien, mutta yhä raskaiden töiden pariin ja aloin haikailemaan muutosta. Olin haikaillut elämänmuutoksen perään aikaisemminkin raskauden muodossa, mutta koska tämä tuntui yhä vaan vaikeammalta tavoittaa, aloin miettimään muita ratkaisuja. Taivaalta tipahti ratkaisu ja jouduin työpaikallani irtisanomisuhan alle. En ollut järkyttynyt tulevista potkuista, vaikka olin uhrannut elämäni edellisenä vuonna työlle melkein kirjaimellisesti. Joku toinen olisi voinut olla katkera, mutta minä olin innoissani kaikista uusista mahdollisuuksista. Eniten siitä, että pääsisin eroon työympäristöstä, johon tunsin olevan ulkopuolinen ja joka aiheutti minulle vain ahdistuta. Kun pääsin vapaaksi, tunsin itseni höyhenen kevyeksi valmiina lentoon. Ja niin minä lensinkin ja minusta tuli yhtäkkiä onnellinen huolimatta siitä, että en ollut raskaana. Opin, että ahdistuksen lähteeni ei ollut vain raskauden mahdottomuus vaan se myrkyttynyt ilmapiiri, jonka kanssa minun piti tulla jokapäiväisessä elämässäni toimeen työpaikallani.

Vaikka olin vapaa, minussa asui silti pieni huoli siitä, että mitä jos tulisinkin yhtäkkiä raskaaksi niin miten se vaikuttaisi uuden työpaikan saamiseen. En halunnut olla tilanteessa, jossa toivon raskautta samalla peläten sitä. Kaikelle löytyi ratkaisu, sillä minut haluttiin hyvinkin pian uuteen työpaikkaan, joka tuntuu avoimelta, rehelliseltä ja paikalta, jossa ei tarvitse teeskennellä mitään. En voi vieläkään uskoa, että löysin näin nopeasti uuden työn, joka on kaikkea sitä, josta olen usean vuoden haaveillut ahdistukseni keskeltä.

Kaikki on siis vallan hyvin ja vihdoinkin voin rehellisesti sanoa, että olo on onnellinen - tulee sitä perheenlisäystä sitten tai ei.

5. alkionsiirto

Jälleen on kyytiläinen haettu matkaan ja piinapäiviä elellään. Tuntuu hassulta, sillä edellisistä piinailuista on niin vähän aikaa ja kaikki tuntuu ihan normilta. Voiko piinapäiviinkin jo rutinoitua? Samalla progynovan ja lugesteronien käyttäminen tuntuu jo niin arkipäiväiseltä, etten muista enää millaista on olla ilman niitä.

Tämä alkionsiirto on ollut siitä poikkeuksellinen, että minulla on ollut tuntemuksia jo heti seuraavana päivänä siirron jälkeen. Alavatsa on turvonnut, sekä minulla on ollut menkkamaisia lieviä kipuja, mikä on ehdottomasti hyvä merkki. Mitään ei voi tietysti sanoa näistä tuntemuksista varmoiksi onnistuneen kiinnittymisen kannalta, mutta olen nyt ehdottomasti enemmän toiveikas kuin viime kerralla, kun ei ollut yhtään mitään alkuraskauden oireita missään vaiheessa.

Viimeinen mahdollisuus

Meillä on enää yksi pakkasalkio jäljellä viime elokuun ICSI-hoidoista julkisella. Klinikalta kysyttiin, jos haluaisimme pitää hiukan hengähdystaukoa ja sopia siirron myöhemmäksi. Klinikan henkilökunta ei tunnu ottavan paljon paineita siitä, että olen kohta aivan liian vanha raskautumaan. Todennäköisyydet huonontuvat kuukausi kuukaudelta ja itse koen voimakkaasti, ettei minulla ole todellakaan yhtään aikaa hukattavaksi. Ilmoitin siltä istumalta vastauksena, että uusi lääkkellinen kierto saa alkaa puolestani heti kuin se on vain mahdollista.

Onkin mielenkiintoista nähdä, että kuinka monta päivää siihen menee, että tuolla alhaalla alkaa jotain tapahtumaan. Progynova on nimittäin melko tehokas hormoni ja olen syönyt sitä hevoskuurin verran neljän viikon ajan.

Sinänsä meitä ei haittaa, vaikka kuukautiset eivät ala ihan heti, sillä olen lähdössä matkoille nyt pariksi viikoksi, eikä ultraus olisi onnistunut helposti muutenkaan tähän väliin. Kerrankin minulla on tuuria aikataulujen sumplimisessa! On tavallaan myös helpotus, että työkuviot ovat nyt seisahduksissa, eikä minun tarvitse ottaa stressiä hoidon aikatauluttamisesta töiden suhteen. 

Jos tämä seuraavakin PAS menee mönkään, niin olen jo alkanut miettiä, että milloinkahan pääsen seuraavaan kerran munankeruuoperaatioon. Täytyykö taas jonottaa julkisella sen puoli vuotta vai pääsenkö ohituskaistalla jo vaikka kesäkuussa ennen kesätaukoa? Jos joudun jonoon uudestaan, olen melko varma, että hermoni eivät tule sitä kestämään ja voisin harkita jonotuksen aikana hoitoja myös yksityisellä puolen. Olen säästänyt rahaa 1,5 vuoden verran hoitoja varten ja nyt olisi kertynyt jo melko hyvä määrä puskuria hoidon toteuttamiseen.

Ei jouluvauvaa

Viime jouluaatonaattona vietin 12 tuntia synnytysosastolla keskeytyneen keskenmenon ja lääkkeellisen tyhjennyksen takia. Silloin uskalsin toivoa, että kunpa ensi jouluna olisin samassa ympäristössä, mutta tällä kertaa niiden onnekkaiden joukossa, jotka ovat siellä viimeisimmillään. Tai ehkä voisin olla yksi niistä, joka oli jo raskaimman työn tehnyt ja saisi nyt silitellä pikkuistaan rauhaisan joulutunnelman syleilyssä.

Tämän pienen laskettu aika olisi ollut 10.12 ja viime vuoden haave oli lähellä toteutumista. Kohtalo uskalsi olla taas toista mieltä ja antoi minulle tänä aamuna negatiivisen tuloksen.

Pelkäsin tosi paljon sitä, että miten ottaisin vastaan pettymyksen, enkä taaskaan uskaltanut ruveta testaamaan yhtään ennen virallista päivää. Helpotuksekseni en murtunut. Tulos ei yllättänyt, sillä mitään oireita ei ollut näiden kahden viikon aikana - ei edes lääkkeiden aiheuttamia.

Pakkasessa olisi enää yksi huurupää odottamassa sulatusta. Pian saan varmaan sairaalalta ohjeita, että miten sen kanssa toimitaan mahdollisesti jo tässä kuussa.

PP9

Lievä flunssani on pahentunut aivan kaameaksi taudiksi. Yskittää, keuhkoja polttaa ja on kertakaikkisen hirveä olo. Huonon olon takia olen syönyt todella huonosti, sillä ruoka ei maistu yhtään. Viimeksi alkuraskaudessa minulla oli aivan pohjaton ruokahalu. Minun on yhä vaikeampi uskoa, että olisin raskaana. Tämä kamala virus on varmasti tappanut alkioni. Ainoa raskauteen viittaava on lämpöjen nousu iltaisin (kyllä, aloin niitäkin mittaamaan, koska olo on kuin 39 asteen kuumeessa), mutta tyhmä olisin, jos en liittäisi sitä ennemminkin tähän kehoni lamauttamaan tautiin.

Minulla oli aivan ihana viime viikko ja hyvä oloni on nyt vain muisto vain. Vihastuttaa. Olen saanut keskenmenon ja sen jälkeen potkut töistä. Tämäkään ei riitä, vaan nyt saan olla neljän seinän sisällä maailman kamalimman taudin kaatamana. Mitähän seuraavaksi tapahtuu, jotta oloni saisi vielä kurjemmaksi?

PP7 ja flunssa

Lauantaina alkoi lievät flunssaoireet; kurkkua kutittaa, ääni käheänä ja yskää. Juuri sellainen flunssa, joka ei ole kunnolla päällä, mutta jonka takia ei uskalla urheillakaan, lähteä ulkoilemaan ja nauttimaan ihanasta kevätsäästä, tai saatika lähteä tapaamaan kavereita tai perhettä. Aika hidastui aivan hirvittävästi, kun olen vain kotona ja istuskelen selailemassa nettiä. Ja vielä viikko pitäisi odottaa testaamisen kanssa.

Ilmeisesti flunssan takia minulla on ollut myös lievää pahaoloa iltaisin, eikä syöminen oikein huvita. Lämpöjä en ole jaksanut mitata pienistä kylmistä väristyksistä huolimatta. Sitten on ollut myös todella lieviä ja hiukan kiristäviä tuntemuksia munasarjojen kohdalla. Toiveikas minäni on tietysti yrittänyt yhdistää kaikkea tätä mahdollisiin alkuraskauden oireisiin. Kivuttomat ja normaalin kokoiset rinnat ne vain edelleen lannistavat toiveikkuuttani. Keltarauhashormonilisä on saanut rintani aiemmin aristavaksi myös negakierroissa ja ihmettelenkin nyt, että miksi ei niissä ole nyt minkäänlaisia tuntemuksia edes hormonin takia.

PP5

Täysin oireettomana taas mennään piinapäiviä. Kävin kurkkaamassa viime marraskuun kirjoituksia ennen plussausta. Viimeksi olin kertonut tuntemuksista rinnoissani aristuksen muodossa jo PP5:n kohdalla. Nyt ei edes rinnat tunnu yhtään herkiltä ja niiden koko on yhtä minimaalinen kuin normaalistikin. Tästä syystä olen jo melkein luopunut toivosta, että tästä PAS:ista olisi jäänyt kyytiläistä kiinni.

Samalla ajatukset ovat jo harhautuneet seuraavan kierron alkion siirtoon ja miten saan sen järjestymään. Olen tietysti taas reissussa seuraavan hoidon aikaan ja mahdolliset muutokset ovat monimutkaisia ja erittäin kallista järjestää. Mutta koska olen ikäloppu, niin yhtään aikaa ja kuukautta minulla ei ole varaa enää hukata. Jos järjestelyt sitten pilaa lomamatkani ja maksaa 600 euroa, olen päättänyt olla välittämättä asiasta ja tehdä vain kaikkeni saadakseni siirron onnistumaan.

Ainoa asia mikä minua tässä mahdollisessa epäonnen kierrossa lohduttaa on se, että työnhaku ei-raskaana on huomattavasti huolettomampaa kuin asian salaaminen rekryprosesseissa.

4. alkion siirto

Aurinko paistaa jälleen ulkona ja niin myös valo sisälläni. Kolme kuukautta siihen meni, mutta vihdoin voin rehellisesti sanoa ääneen, että olen taas onnellinen ja kaikki on hyvin. Ja mikä parasta, sain tänään pikkuisen kyytiläisen matkaan. Kyseessä on 6 päivän ikäinen blastokysti viime elokuun hoidoista. Pakkaseen jäi enää yksi mahdollisuus. Mutta en ajattele nyt sitä pakkaseen jäänyttä ja seuraavia hoitoja, vaan keskityn tämän hyvän olo säilyttämiseen vähintään seuraavat kaksi viikkoa ennen testausta.

On helppoa olla onnellinen, kun kontrasti viime viikkoon on aivan valtava. Ensinnäkin minut laitettiin töistä irtisanomisuhan alle. Tämä tarkoittaa sitä, että työt loppuvat melko pian. Tämän lisäksi huomasin oudon patin rinnassani. Olin huomannut sen jo aiemmin muutama viikko sitten, mutta ajattelin sen olevan vain viaton karvatupin tulehdus ihon alla. Menin paniikkiin. Miksi en ole tutkituttanut tätä aiemmin?! Kerronko hormonipolille asiasta? Olenko menettämässä arvokkaan alkioni? Olenko syönyt lääkkeitä koko kierron turhaan? Onko minulla syöpä? Luin netistä, että pitkään jatkuneet hormonihoidot altistavat rintasyövälle.

Seuraavana päivänä irtisanomisilmoituksen jälkeen marssin yksityiselle gynekologille tutkimuksiin. Päätin, etten ilmoita hormonipolille vielä mitään. Lääkäri oli aivan ihana. Hän tutki huolellisesti rintani ja löysi saman patin. Hän sanoi moneen kertaan, ettei usko sen olevan vaarallinen, mutta koska olin tehnyt löydöksen itse, hän suosittelisi käyntiä mammografiassa varmuuden vuoksi. Sydän tykyttäen kyselin hoitajalta aikaa mahdollisimman pian kuvantamiseen. Melkein itkin onnen kyyneliä jo siinä vaiheessa, kun sain ajan 4 päivää ennen alkionsiirtoa.

Ja niin kamalan viikon lopulla löysin itseni mammografiasta. Voin sanoa, että vaikka olen hormonikuurilla, jonka pitäisi tehdä rinnat aristaviksi, ei kuvantaminen ollut yhtään kivulias tai kovin kummoinen toimenpide. Rintoja litistettiin kyllä, mutta pahinta painetta kesti vain muutaman sekunnin ajan. Ehkä se on pienirintaisille paljon helpompi toimenpide. Lääkäri katsoi heti kuvien tulokset, mutta ilmeisesti niistä ei löytynyt mitään, sillä kuviin ei palattu laisinkaan. Melkein heti kuvantamisen jälkeen aloitettiin rintojen ultraäänitutkimus, joka on kuulemma tapauksessani paljon herkempi ja parempi tutkimus. Ultraäänellä onnistuttiin löytämään useampi hyvänlaatuinen kysta, mutta ei onneksi mitään rintasyöpään viittaavaa. Loppujen lopuksi se eniten päänvaivaa aiheuttanut patti oli niin pieni, ettei edes ultraäänellä voinut todentaa sen syytä. Mutta mikä tärkeintä, ainakin oli 100% varmaa, että syövästä ei tarvinnut enää murehtia.

Kaiken tämän episodin jälkeen olen ollut hyvin onnellinen. Edes työn menetys ei tunnu pahalta, koska olen terve ja alkio siirreettin niin kuin pitikin. Tästä alkaa toden teolla uusi sivu elämässäni.

Vapaanaisen elämä kutsuu

Työreissusta on kotiuduttu ja aika tuntui pysähtyneen heti, kun pääsin normaalin elämän rytmiin. Aika ja tunnit vain matelevat kohti hoidon seuraavaa etappia. Ensi maanantaina siis ultrataan ja silloin varmaan selviää siirtopäiväkin, sekä milloin täytyy aloittaa lugesteronit. Keltarauhashormonia ja pikkuhousunsuojia ei ole yhtään ikävä, mutta se on pieni hinta siitä, jos raskaus onnistuisikin lääkkeen avulla. Tukilääkitystä lääkkeellisessä kierrossa käytetään aina raskausviikon 10. viikolle saakka ja viime raskaudessa ehdinkin käyttää lugeja 5 viikkoa putkeen, progynovaa sitäkin kauemmin. Pääsisi taas hitusen helpommalla, jos lääkkeelliseltä kierrolta voisi välttyä, mutta kun se on kerran osoittautunut toimivaksi niin turha yrittää vaihtaa luomukiertoon, jossa ovulaation etsiminen on niin vaikeaa ja stressaavaa.

Töissä alkoi jo seuraavan työreissun bookkaaminen ja alkionsiirto osuu omien laskujeni mukaan n. 4-5 päivää ennen matkan alkua. Toivottavasti kaikki menee samalla aikataululla kuin viimeksi ja kohdun limakalvo olisi sopiva siirtoon n. kp20 tietämissä.

Seuraavaan työmatkaan saattaa liittyä eräs mielenkiintoinen juonenkäänne. On mahdollista, että työmatkani saattaa peruuntua kokonaan yhdestä toisesta syystä kuin hoidon päällekkäisyydestä. Meillä nimittäin potkitaan töistä tänä keväänä runsaasti väkeä ulos tuotannollisista ja taloudellisista syistä. On hyvin mahdollista, että minulla ei enää jatkukaan työt kohta ja lopputili häämöttää huhtikuussa. On vähän nurinkurista, että töitä ja reissuja on runsaasti, mutta kohta niitä ei teekään enää ketään.

Saattaa siis olla, että huhtikuusta eteenpäin on tiedossa vapaanaisen elämä ja voin keskittyä rauhassa vai lapsentekoon ja hoitoihin. Ja ai niin, pitää ehkä jotain uusia töitäkin alkaa miettiä.