Puuttuva viiva

Yritin malttaa mieleni, etten innostuisi liikaa viimein onnistuneesta siirrosta, etten pettyisi niin kamalasti niin kuin monta kertaa aiemmin. Välttelin lukujen kirjaamista raskauslaskuriin, sekä yritin olla ajattelematta kuvaa pyöristyvästä vatsastani, jota niin rakastaisin ja ylpeästi kantaisin. Koska kuukautiset olivat jo 4 päivää myöhässä, uskalsin viimein alkaa ajattelemaan raskauteen liittyviä unelmia. Palasinpa hetkeksi taas tänne blogiinkin kirjoittelemaan tapahtumia keväältä ja kurkkimaan mitä muille blogimaailman raskautta yrittäville kuuluu. Uskalsin päästää kaikki unelmat valloilleen ja kietoutua niiden ihanaan syleilyyn, mikä tekee minut niin suunnattoman onnelliseksi. Ja ennen kaikkea unohdin olla kateellinen sukulaisteni ja ystäväni perheille, joissa rakastetaan omia lapsia enemmän kuin mitään muuta.

Ei olisi ehkä pitänyt,
uskaltaa,
uskoa omiin toiveisiin,
maistaa onnellisuutta.

Samana päivänä, kun uskalsin taas toivoa, luonto muistutti viallisuudestani ja aiheutti tutun vatsakivun, joka ei voinut tarkoittaa mitään muuta kuin uutta epäonnistumista. Kyllä minä sen tavallaan tiesin jo aiemmin, ettei tästä tullut taaskaan mitään, sillä en pystynyt huomaamaan juuri mitään oireita. Väsymys on hiukan vaivannut minua, mutta sekin johtuu todennäköisemmin huonosta hemoglobiinista, joka aina tasaisin väliajoin tulee haittamaan elämääni.

Tässä sitä nyt ollaan. Ei yhtään alkiota pakkasessa. Ei hoitoja tiedossa. Ei minkäänlaista tulevaisuuden suunnitelmaa. Ei innostusta mihinkään asioihin. Täydellisesti turta.
Välillä löydän itseni ajattelemasta; onko millään enää mitään merkitystä?

Fragmenteista viallinen

Pyysin julkiselta puolelta selvitystä, että miksi niin lupaava hedelmöityshoitoni oli tuottanut vain kaksi siirtokelpoista alkiota.

Solubiologi yllätti minut eräs päivä puhelullaan kesken sellaisen työpäivän, jota ei muuten muistaisi. Mukava nainen kertoi, että hoidossani oli havaittu voimakasta alkioiden fragmentoitumista, minkä takia viljelyä ei voinut jatkaa. Ymmärsin heti, että ensimmäisen hoitoni epäonnistuminen oli varmasti johtunut samasta syystä. Haastoin biologia, että kannattaako tästä ilmiöstä huolestua varsinkin, kun se näyttää tapahtuneen jo kahdesti. Hän ei osannut sanoa selkeää vastausta, sillä toinen hoito oli kuitenkin tuottanut useamman laadukkaan alkion. Tässä saattoi kuitenkin piileä juurisyy sille, että miksi kohdallani raskautuminen on niin hankalaa. Vaikka onnistuisimme hedelmöittymään luonnollisesti, on todennäköistä, että alkio sisältää näitä fragmentteja, jotka aina pilaavat raskauden jatkumisen.

Tämä tieto oli jollain tavalla helpotus. Olen syyllistänyt itseäni ja meitä liian monta kertaa siitä, että en vaan osaa tulkita ovulaatiotestejä oikein, tai että ajoitus on jotenkin muuten aina väärin. Biologin soiton jälkeen en ole enää kertaakaan itkenyt sitä, että kuukautiset ovat alkaneet. Olen katsonut vihdoin totuutta peiliin; minä en voi ikinä tulla raskaaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että toivo on viimein menetetty. Jonkunlainen lasti on pudonnut harteilta. Asia harmittaa ja v*tuttaa edelleen, mutta en enää itke sen takia. Ystävät, jotka ovat nyt viimeisen puolen vuoden aikana tulleet raskaaksi tai synnyttäneet olen kylmästi laittanut ohisektoriin, mikä tarkoittaa, että olen lopettanut heidän seuraamisen instagrammissa ja facebookissa, sekä välttelen totta kai myös tapaamista tosielämässä. Olen itsekkäästi keskittynyt vai omaan jaksamiseen ja asioiden tekemiseen, joista minulle tulee hyvä olo. Tämä on julmaa ja kylmää muita kohtaan, mutta minua ei enää kiinnosta kuin oma selviäminen - vain näin suojelen itseäni itseni tuhoamiselta.

Viimeinen hoito

Tällä kertaa minun on ollut todella vaikeaa alkaa kirjoittamaan tästä viimeisestä IVF-hoidosta, jonka saamme julkiselta puolelta. Olen huomannut, että mitä enemmän kirjoitan ja luen asiaan liittyviä kirjoituksia ja keskustelupalstoja, sitä enemmän elämäni pyörii tämän yhden asian ympärillä. Minun on helpompi olla, kun otan etäisyyttä asioihin ja annan niiden vaan tapahtua. Olen alkanut irrottautumaan tästä kamalasta elämänvaiheesta.

Luvattu kahden kuukauden jonotus IVF-hoitoon julkisella venyi taas viiden kuukauden mittaiseksi. Odotusta pidensi laboratorion ja klinikan muutto uusiin tiloihin. Tämän lisäksi hoito ei alkanut siitä, kun sain viimein ilmoittautua hoitoon, vaan piti tehdä taas uudet verikokeet ja varata aikaa hoidon suunnitteluun. Kaikki tämä, vaikka hoitoon ei tarvinnut tehdä mitään muutoksia, minkä tiesin hyvin etukäteen, mutta ilmeisesti lääkärit eivät.

Pahimmalta on tuntuneet lääkärin sanat, jotka toistuvat mielessäni päivittäin, että tämän enempää hoitoja ei ole luvassa heidän puolelta.

Emme ole sen arvoisia.

Kaikki alkoi lupaavasti. Punktio meni helpommin kuin ikinä, enkä kokenut pahempia kipuja missään vaiheessa. Julkinen puoli on ottanut käyttöönsä puudutuksen munasolukeräyksessä, enkä tuntenut yhtikäs mitään koko toimenpiteen aikana. Rauhoittavat lääkkeet tuntuivat myös potkivan paremmin kuin ennen. Olin rauhallinen ja kivuton ihanien hoitajien avustamana.

Punktion jälkeen kuulin loistavia uutisia, että yhteensä oli onnistuttu löytämään 18 munasolua. Myöhemmin kuulin, että näistä puolet oli lähtenyt jakautumaan, mikä oli paremmin kuin koskaan aiemmin hoidoissa.

Jostain syystä minulle päätettiin siirtää vain 3-päiväinen alkio. Siirtopäivänä elossa oli edelleen siirretyn alkion lisäksi 8 alkioita. Olin aivan innoissani. Kyllä näin suuresta määrästä olisi jonkun onnistuttava! Edellisellä kerralla vain 1-2 alkioita oli menetetty sen jälkeen, kun olivat onnistuneet alkaa jakautumaan.

Seuraavat uutiset pudottivat minut taas alas sinne suureen pimeään, josta olen löytänyt itseni niin usein ennenkin. Kaikista niistä pienistä oli onnistuttu pakastamaan vain yksi alkio. VAIN YKSI on jäljellä. Se yksi oli vain riisuttu pieni numero taulukossa ilman mitään selityksiä. Samalla tajusin miten epätodennäköistä on, että tuoresiirrossa saatu muutaman päivän ikäinen alkio olisi enää hengissä, jos kerta kuolemisprosentti on näin suuri.

Itkin kaikkien alkioiden kuolemaa sen saman päivän aikana, sen joka oli vielä sisälläni ja niiden jotka eivät ikinä edenneet pidemmälle. Samalla olen alkanut luopua toivosta. Yhteiskunta on luopunut meistä. Pian myös me itse.

Uusia epäonnistumisia

On niin ironista, että nyt kun vihdoinkin olen työssä, jossa ei tarvitse matkustella koko ajan eikä tarvitse stressata työmatkojen ja hoitojen yhteensovittamisesta, niin tietysti otollisin hedelmöityspäivä osuu sitten siihen ajankohtaan, kun mieheni on poissa. Hän joutuu työn puolesta matkustamaan ehkä kolmesti vuodessa ja tietysti yksi näistä reissuista on juuri silloin, kun tämän kuun inseminaation piti tapahtua. Lupasin itselleni, etten jäisi harmittelemaan asiaa, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Itsesääli nostaa päätään ja väännän itkua siitä, että meille ei tule ikinä lasta.

Kävin viime viikolla yksityisellä ultrassa, jossa näkyi yksi täydellisen pyöreä letrozoleilla kasvatettu suuri folliikkelipallo. Pallo ilmestyi ruudulle hirvittävän suurena ja näytti siltä, että se voisi lähteä pyörimään paikoiltaan hetkenä minä hyvänsä. Kaikki näytti niin täydelliseltä, paitsi että mieheni tulisi kotiin vasta kuuden päivän päästä takaisin Suomeen. Heti, kun kuva lävähti ruudulle, tiesin että tämä kierto oli sitten sillä taputeltu. 300 euroa meni hukkaan turhilla lääkärikäynneillä. Ainoa positiivinen asia oli, että onnistuin vuoden tauon jälkeen bongaamaan ovulaation tikuttamalla ja jopa vatsatuntemuksilla. Ja toki nyt on ensimmäinen hoitokäynti tehty tuolle yksityiselle ja suunnitelma on selkeä seuraavalle kierrolle, eikä silloin pitäisi olla työmatkoja esteenä.

Nyt seuraavan kuukauden yritän olla ajattelematta lapsettomuutta ja ottaa lomaa hiukan tästä kaikesta. En halua, mutta ei tässä oikein muutakaan voi.

Ei koskaan meidän juhla

"Äitiys on tehtävistä arvokkain."
Näin kirjoitetaan päivän lehdessä tänään äitienpäivänä, joka ei ole koskaan meidän juhlapäivä. Sydän sisälläni pienenee kasaan ja huutaa.

Tein tänä aamuna omista säännöistäni poiketen ennen virallista testipäivää raskaustestin (pp9, dpo15) ja se oli negatiivinen - kuinkas muuten. Ei tarvitse enää tunnustella oireita, mutta nyt sitäkin enemmän harmittaa syödä lääkkeitä vielä seuraavat täydet 5 päivää.

Koskaan en saa tietää mikä minussa on vikana. Koskaan en saa tietää millainen olisin äitinä. Koskaan en saa pientäni lohduttaa ja keinuttaa uneen. Tänään muu kansa juhlii ja minä päästän irti kaikki mahdottomat unelmani.

Ei jouluvauvaa

Viime jouluaatonaattona vietin 12 tuntia synnytysosastolla keskeytyneen keskenmenon ja lääkkeellisen tyhjennyksen takia. Silloin uskalsin toivoa, että kunpa ensi jouluna olisin samassa ympäristössä, mutta tällä kertaa niiden onnekkaiden joukossa, jotka ovat siellä viimeisimmillään. Tai ehkä voisin olla yksi niistä, joka oli jo raskaimman työn tehnyt ja saisi nyt silitellä pikkuistaan rauhaisan joulutunnelman syleilyssä.

Tämän pienen laskettu aika olisi ollut 10.12 ja viime vuoden haave oli lähellä toteutumista. Kohtalo uskalsi olla taas toista mieltä ja antoi minulle tänä aamuna negatiivisen tuloksen.

Pelkäsin tosi paljon sitä, että miten ottaisin vastaan pettymyksen, enkä taaskaan uskaltanut ruveta testaamaan yhtään ennen virallista päivää. Helpotuksekseni en murtunut. Tulos ei yllättänyt, sillä mitään oireita ei ollut näiden kahden viikon aikana - ei edes lääkkeiden aiheuttamia.

Pakkasessa olisi enää yksi huurupää odottamassa sulatusta. Pian saan varmaan sairaalalta ohjeita, että miten sen kanssa toimitaan mahdollisesti jo tässä kuussa.

PP9

Lievä flunssani on pahentunut aivan kaameaksi taudiksi. Yskittää, keuhkoja polttaa ja on kertakaikkisen hirveä olo. Huonon olon takia olen syönyt todella huonosti, sillä ruoka ei maistu yhtään. Viimeksi alkuraskaudessa minulla oli aivan pohjaton ruokahalu. Minun on yhä vaikeampi uskoa, että olisin raskaana. Tämä kamala virus on varmasti tappanut alkioni. Ainoa raskauteen viittaava on lämpöjen nousu iltaisin (kyllä, aloin niitäkin mittaamaan, koska olo on kuin 39 asteen kuumeessa), mutta tyhmä olisin, jos en liittäisi sitä ennemminkin tähän kehoni lamauttamaan tautiin.

Minulla oli aivan ihana viime viikko ja hyvä oloni on nyt vain muisto vain. Vihastuttaa. Olen saanut keskenmenon ja sen jälkeen potkut töistä. Tämäkään ei riitä, vaan nyt saan olla neljän seinän sisällä maailman kamalimman taudin kaatamana. Mitähän seuraavaksi tapahtuu, jotta oloni saisi vielä kurjemmaksi?

Typerä, turha raskaustesti

Tänään vasta sai ilmoittaa negatiivisen raskaustestin tuloksen sairaalaan, vaikka on jo kp5. Minulla oli muistutus testistä aamulla ja olin laittanut sen aivan vessanpöntön viereen, etten vaan unohtaisi aamuväsyneenä tehdä sitä. Niin vain kävin, että unohdin tehdä sen silti kaikista varotoimenpiteistä huolimatta heti aamusta. Olen ollut niin mielettömän epämotivoitunut koko testaamiseen, etten ole suonut sille melkein mitään ajatuksia enää, eikä se aamullakaan käynyt mielessä. Todella turhautuneena tein testin, koska oli pakko, ja katsoin epäkiinnostuneena 100% varman negatiivisen tuloksen.

Ilmoitin myöhemmin päivällä tuloksen sairaalan digitaaliselle hoitopolulle, mutta en ole saanut mitään viestiä, että mitä oikein tapahtuu seuraavaksi. Minulle ei ole ikinä tehnyt PAS:ia sulatetulla alkiolla ja haluisin pian kuulla, että milloin sellainen on mahdollinen. Jos sitä ei tehdä tästä kierrosta niin todennäköisesti se ei tule onnistumaan seuraavassakaan, jolloin on tiedossa paljon töitä ja ulkomaanmatkoja, että tuskin onnistun mitään lääkärikäyntejä luovimaan siihen ajankohtaan. Toinen mikä huolestuttaa on ovulaation bongaaminen. Olen ymmärtänyt, että on potilaan tehtävä yrittää hahmottaa, että milloin ovulaation ajankohta on. Toivon todella, että olen väärässä tästä asiasta. Itse tunnen ovulaation ehkä kerran vuodessa ja viime aikoina en ole saanut sitä testeillä näkyviin. Syynä on ollut lähinnä pitkä kierto ja olen parin viikon testaamisen jälkeen kyllästynyt koko hommaan.

On tämä kaikkineensa vaan niin totaalisen ahdistavaa, stressaavaa, ärsyttävää plus pari muuta turhautumisen tunnetta. Miksi kaiken pitää olla niin kompleksista, miten saisin yksinkertaisemman elämän? Sanonpahan vaan, että miehelläni on sata asiaa vähemmän mietittävää hoidon aikana, ja sekään ei tunnu reilulta. En ole pitkään aikaan jaksanut olla kateellinen kenelläkään, mutta on pakko taas hetken verran kadehtia niitä, jotka tulevat luomusti raskaaksi ja säästyvät kaikilta näiltä haasteilta, joita lapsettomuuden takia joutuu kärsimään.

Pettynyt... taas

PP10 - näin pitkälle pääsin tällä kertaa ja tähän se päättyi. Tänään vatsakivut kovenivat ja hyväuskoisesti aloin vahvistamaan tuntemuksiani siitä, että olisin vihdoin raskaana. Olin suorastaan häkeltynyt, kun vessassa paperiin tarttui runsaasti verta. Miten paljon sitä pystyykään luottamaan siihen, että raskautuisin, vaikka ei siitä taida tulla koskaan mitään. Onneksi en antanut itseni rakastua niin syvästi pikkuiseen niin kuin viimeksi, jolloin suru oli tätä paljon syvempää ja raaempaa.

Olen jaksanut kaikkea muuta kurjaa elämässäni, sillä minua on kannatellut ajatus pienestä säteilevästä onnesta sisälläni. Nyt kun sitä ei enää ole, on kysyttävä itseltäni, että mitäs nyt sitten, mistä sen onnen ja voimavarani kaivan?

Hoito peruutettu

Olen murtunut. Mikään muu ei kuvaa paremmin tunnelmaani nyt.

Kp1 tapahtui eilen. Tämän jälkeen ilmoittauduin hoitoon. Vähän myöhemmin hoitaja soitti, että hoitoni ei tapahdu osaltani tähän kiertoon. Syy on se, että lääkäri oli arvioinut punktioajan väärälle viikolle ja siirto toiselle viikolle ei onnistu, koska se on jo täynnä toisten naisten punktioita.

Tällaista on palvelu julkisella puolella. En ollut osannut ollenkaan varautua tähän, pettymyksen tunteet ovat yhtä suuret kuin silloin, kun ensimmäinen lapsettomuushoito epäonnistui. Nyt viimein ymmärrän, miksi monet vannovat yksityisen klinikan nimeen.

En kyennyt hoitamaan puhelua oikein ja kysymään mitään järkevää, koska en itkemiseltäni pystynyt puhumaan kunnolla. Heinäkuussa klinikka on kiinni, eli hoito on ehkä elokuussa. Jos silloinkaan. Lisää odotusta, 8 viikkoa, ehkä 12. Olin sopinut lomiani elokuulle, mutta nyt ne pitää varmaan peruuttaa, mutta ei voi siirtää heinäkuullekaan, koska sinne on jo sovittu työmatkoja. En voi pitää lomia, en saa lapsettomuushoitoja, elämäni on vain työtä, työtä ja työtä.

Tuntuu, että kuljen sumussa, enkä perille pääse.
Meille ei ole tarkoitettu lasta.

Hoitokrapula

Poden koetputkihoidon jälkeistä krapulaa oireina keskittysmisvaikeudet, kiinnostuksen puute, väsymys ja apea mieliala. Uusi kierto on aina uuden alku, mutta enää en jaksa uskoa, että sillä olisi mitään merkitystä meille, kun ollaan niin viallisia.

Luottokorttini on tuhansia euroja miinuksella ja kohtu tyhjempi kuin säästötili pahojen päivien varalle. Ei kovin hyvin tunnu nyt menevän. Mitään joululahjoja en tänä vuonna voi ostaa, en edes rakkaille sukulaislapsille puhumattakaan omaa hyvinvointia edistävistä lomamatkoista, psykologipalveluista tai hemmotteluhoidoista. Kyllä niin paljon tarvitsisin lomaa tästä kaikesta ja henkistä tukea, mutta kun kaikki raha ja tulevat rahat on jo poltettu meidän tulevaisuuden vauvaan, jota emme ikinä saa. Ei auta muu kuin niellä kyyneleet ja painaa duunissa normaalisti aivan kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunut. Samalla kuuntelen ystäväni onnea, joka on juuri jäänyt äitiyslomalle tultuaan raskaaksi (tietenkin) ensimmäisellä yrittämällä. On se niin vaikeaa kantaa tätä kaikkea olematta yhtään katkera, mutta on vaan yritettävä parhaansa.

En olisi selvinnyt tästä tähänkään päivään ilman ihanaa ja rakastavaa miestäni. Kuinka hän osaakin sanoa juuri oikeat sanat ja kannustaa eteenpäin tässä mahdottoman tuntuisessa tilanteessa. Jos jotain hyvää hoidoista olen saanut, on mainittava meidän parisuhde, joka on vahvistunut ihan uudelle levelille. Kiitollisuus tästä saa minut nousemaan ylös sängystä tekohymyilemään muulle elämälle.

Ei enää piinapäiviä

Tänään kesken työpaikan Suomi 100 -juhlien kuukautiset alkoivat. Viimeinen palaveri meni sumussa ja kotimatka sokeana kyynelistä.

Aamulla rintani eivät olleet enää yhtään arat ja aloin pelkäämään pahinta. Päivällä alkoivat kuukautimaiset kivut ja tiesin heti, että tässä tämä nyt sitten oli.
Tuntuu niin julmalta, että rintani oireet huijasivat minua uskomaan raskauteen, ja että tämä kierto sattui vielä olemaan lyhyempi kuin mikään kierroistani koskaan. En näköjään ansaitse edes hitustakaan ylimääräistä toivoa.

Kaikki asiat tuntuvat nyt turhilta ja vähäpätöiseltä. Päällimmäisenä on mielessä suru ja ajatus pikkuisen kuolemasta, vaikka se vasta minimaalinen solumöykky olikin. En ole ihan varma minkä ajatuksen voimin jaksan tästä eteenpäin.