Arrival

"What is your purpose on Earth"?

Mikään muu elokuva ei ole koskettanut ja viiltänyt niin syvältä kuin Arrival-elokuva.
Monille elokuva on vain yksi scifi-tieteiselokuva.
Minulle elokuva kertoo menetyksestä ja kaiken uhraamisesta sen takia, että saisit olla äiti - edes pienen hetken ajan. Joka kerta, kun kuulen Max Richterin sävellyksen On the Nature of Daylight (joka on yksi maailman kauneimmista ja surullisimmista kappaleista), sydämestäni tippuu palanen, enkä voi lopettaa kyynelehtimistä. Kappale liikuttaa mustaa möykkyä sisälläni aiheuttaen hirveää sanatonta kipua muistuttaen saavuttamattomasta rakkaudesta, jota en ikinä tavoita ja joka ei ole ikinä osa todellista elämääni.
Jäljelle jää; ikuinen kaipuu, ikuinen suru.

Tyhjä

Keskenmenosta on 6 viikkoa. Minulla oli jo parempia hetkiä, mutta tänään tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin pitkään aikaan. Tälle viikonlopulle ei ollut sovittuna mitään ystävätapaamisia, riitelin mieheni kanssa ja vietimme lähes puhumattoman illan. Ilta olosuhteiden pakottamassa hiljaisuudessa nosti taas esiin surun ja menetyksen tunteet, unettomuus on takaisin ja valvon. En voinut ajatella tänä iltana muuta kuin, että miten vähemmän yksinäisempi olo minulla olisi, jos pieni olisi vielä matkassa mukana. Pikkuinen olisi täyttänyt jo 13 viikkoa ja olisimme voineet paljastaa maailmalle meidän onnen.

Sen sijaan istun vaitonaisena tuijottaen ikkunasta myrskyä odottavaa talvi-iltaa seuranani tuska menneestä - tapahtuma, joka sattuu vieläkin niin paljon, etten voi kirjoittaa auki sitä kauheutta.

Suren sitä, että en saa ehkä ikinä odottaa sitä hetkeä, kun alkaisin tuntemaan liikkeitäsi sisälläni. En saa kokea sitä, kun päivä päivältä vatsani alkaisi kasvaa ja sen myötä rakkauteni sinuun juurtuisi syvemmälle. En saa kuulla ensimmäistä parkaisuasi ja tietää milloinkaan miten paljon voisin sinua rakastaa.

Uneton

En saa millään unta iltaisin, valvon ja kirjoittelen näin öisin.

Suurin tuska on nyt takanapäin ja jäljellä on tyhjä olo ja syvä haikeus. Olen linnottautunut neljän seinän sisään, enkä pysty näkemään muita ihmisiä vielä vähään aikaan. En ole valmis kohtaamaan sitä tilannetta, että minulta kysytään, että mitä kuuluu ja miten joulu meni. Oliko kiva loma?

Haikeimmalta tuntuu sen asian ajattelu, että kuinka onnellinen ja täynnä elämäniloa olin sen 2,5 viikon ajan, kun olin tietoinen raskaudestani. Vasta silloin tajusin, kuinka synkkä ja painava lapsettomuuden verho oli ollut. Raskaana ollessani oli konkreettisesti kevyt olo, työmurheet eivät harmittaneet enää lainkaan ja pääsin nukkumaan aikaisin, kun olin niin innoissani seuraavasta päivästä, joka olisi aina yhtä lähempänä pienen syntymää. Huomasin ajatelleeni monta kertaa, että tältä tuntuu olla aidosti onnellinen. Minusta oli vihdoin tullut sellainen ihminen, jota olin ennen niin katkerasti kadehtinut.

Nyt kannan taas raskasta viittaa harteillani ja valvon - huomisessa ei ole mitään odotettavaa, vain uusi päivä ikuisesti lapsettomana tässä maailmassa.

Pettynyt... taas

PP10 - näin pitkälle pääsin tällä kertaa ja tähän se päättyi. Tänään vatsakivut kovenivat ja hyväuskoisesti aloin vahvistamaan tuntemuksiani siitä, että olisin vihdoin raskaana. Olin suorastaan häkeltynyt, kun vessassa paperiin tarttui runsaasti verta. Miten paljon sitä pystyykään luottamaan siihen, että raskautuisin, vaikka ei siitä taida tulla koskaan mitään. Onneksi en antanut itseni rakastua niin syvästi pikkuiseen niin kuin viimeksi, jolloin suru oli tätä paljon syvempää ja raaempaa.

Olen jaksanut kaikkea muuta kurjaa elämässäni, sillä minua on kannatellut ajatus pienestä säteilevästä onnesta sisälläni. Nyt kun sitä ei enää ole, on kysyttävä itseltäni, että mitäs nyt sitten, mistä sen onnen ja voimavarani kaivan?

Ai että miten menee?

Viimeiset pari kuukautta olen tehnyt aivan hulluna töitä. Olen peittänyt surun lapsettomuudesta työtaakan ja -stressin alle.

Olen burnoutissa, mutta en välitä. Tämä tuska ei ole mitään sen toisen rinnalla.

Olen ollut niin kiireinen ja pää täynnä painetta kaikesta muusta, ettei suru ole päässyt pinnalle kuin aivan pieniksi hetkiksi. Pari kertaa olen romahtanut ja silloin olen ollut jossain todella syvällä. Yhtenä iltana olin yksin mökillä, mieleni valtasi suuri syleilevä rauhallisuus ja hetken ajattelin, etten ikinä lähde sieltä enää mihinkään. Ei ole koskaan aiemmin ollut näin paljon synkkiä ajatuksia mielessä ja tiedän, että pitäisi hellittää tahtia ja käydä ehkä ammattilaisen puheilla. En vaan voi nyt viime metreillä luovuttaa ja myöntää, etten pysty tähän. En anna minkään mielenhäiriön estää sitä, ettenkö saisi vihdoin sitä hoitoa.

Välillä itsekin ihmettelen sitä, että miten pystyn niin paljoon ja kuinka vahva olen. Jos kestän tämän koittelemuksen, pystyn mihin vaan. Jos kaadun niin kaadun saappaat jalassa.

Hoito peruutettu

Olen murtunut. Mikään muu ei kuvaa paremmin tunnelmaani nyt.

Kp1 tapahtui eilen. Tämän jälkeen ilmoittauduin hoitoon. Vähän myöhemmin hoitaja soitti, että hoitoni ei tapahdu osaltani tähän kiertoon. Syy on se, että lääkäri oli arvioinut punktioajan väärälle viikolle ja siirto toiselle viikolle ei onnistu, koska se on jo täynnä toisten naisten punktioita.

Tällaista on palvelu julkisella puolella. En ollut osannut ollenkaan varautua tähän, pettymyksen tunteet ovat yhtä suuret kuin silloin, kun ensimmäinen lapsettomuushoito epäonnistui. Nyt viimein ymmärrän, miksi monet vannovat yksityisen klinikan nimeen.

En kyennyt hoitamaan puhelua oikein ja kysymään mitään järkevää, koska en itkemiseltäni pystynyt puhumaan kunnolla. Heinäkuussa klinikka on kiinni, eli hoito on ehkä elokuussa. Jos silloinkaan. Lisää odotusta, 8 viikkoa, ehkä 12. Olin sopinut lomiani elokuulle, mutta nyt ne pitää varmaan peruuttaa, mutta ei voi siirtää heinäkuullekaan, koska sinne on jo sovittu työmatkoja. En voi pitää lomia, en saa lapsettomuushoitoja, elämäni on vain työtä, työtä ja työtä.

Tuntuu, että kuljen sumussa, enkä perille pääse.
Meille ei ole tarkoitettu lasta.

Maailman pisin jono

Tällä viikolla tuli käytyä suunnittelemassa taas yhtä koeputkihoitoa ja tällä kertaa kunnallisen puolen vastaanotolla. Olo on pettynyt ja turhautunut. Jono on aivan valtavan pitkä - 5 kuukautta, ja vasta alle puolet tästä ollaan nyt kärsitty. Jos olisin tämän tiennyt, niin olisin aivan varmasti mennyt yksityiselle tekemään yhden hoidon heti alkuvuodesta hinnasta ja velkaantumisesta välittämättä.
Harmittavasti kuukautiseni ehtivät juuri alkaa päivä ennen vastaanottoaikaa, enkä ehdi enää tässäkään kuussa pikana yksityisellä klinikalla hoitoa aloittamaan. Tästä seuraava kierto menisi jo huhtikuun puolelle, enkä uskalla ottaa enää siinä vaiheessa riskiä, että hoito menisikin päällekkäin julkisen puolen kanssa. On aivan pieni mahdollisuus, että jono olisikin vain 4kk, mutta siihen ei annettu paljon toivoa.

Eniten minua ahdistaa, että hoito on meneillään ehkä juuri silloin, kun on juhannuspyhää ja heinäkuukin aivan ovella. Tuurini on juuri sellaista, että siirto menee varmaan vasta joskus syksylle.
Että hyvästi vaan lapsitoiveet tälle keväälle. Aikaikkunat ovat sulkeutuneet, koska laitoimme rahan tämän edelle. Surettaa ja itkettää. Luopunut olo.

Hoitokrapula

Poden koetputkihoidon jälkeistä krapulaa oireina keskittysmisvaikeudet, kiinnostuksen puute, väsymys ja apea mieliala. Uusi kierto on aina uuden alku, mutta enää en jaksa uskoa, että sillä olisi mitään merkitystä meille, kun ollaan niin viallisia.

Luottokorttini on tuhansia euroja miinuksella ja kohtu tyhjempi kuin säästötili pahojen päivien varalle. Ei kovin hyvin tunnu nyt menevän. Mitään joululahjoja en tänä vuonna voi ostaa, en edes rakkaille sukulaislapsille puhumattakaan omaa hyvinvointia edistävistä lomamatkoista, psykologipalveluista tai hemmotteluhoidoista. Kyllä niin paljon tarvitsisin lomaa tästä kaikesta ja henkistä tukea, mutta kun kaikki raha ja tulevat rahat on jo poltettu meidän tulevaisuuden vauvaan, jota emme ikinä saa. Ei auta muu kuin niellä kyyneleet ja painaa duunissa normaalisti aivan kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunut. Samalla kuuntelen ystäväni onnea, joka on juuri jäänyt äitiyslomalle tultuaan raskaaksi (tietenkin) ensimmäisellä yrittämällä. On se niin vaikeaa kantaa tätä kaikkea olematta yhtään katkera, mutta on vaan yritettävä parhaansa.

En olisi selvinnyt tästä tähänkään päivään ilman ihanaa ja rakastavaa miestäni. Kuinka hän osaakin sanoa juuri oikeat sanat ja kannustaa eteenpäin tässä mahdottoman tuntuisessa tilanteessa. Jos jotain hyvää hoidoista olen saanut, on mainittava meidän parisuhde, joka on vahvistunut ihan uudelle levelille. Kiitollisuus tästä saa minut nousemaan ylös sängystä tekohymyilemään muulle elämälle.

Ei enää piinapäiviä

Tänään kesken työpaikan Suomi 100 -juhlien kuukautiset alkoivat. Viimeinen palaveri meni sumussa ja kotimatka sokeana kyynelistä.

Aamulla rintani eivät olleet enää yhtään arat ja aloin pelkäämään pahinta. Päivällä alkoivat kuukautimaiset kivut ja tiesin heti, että tässä tämä nyt sitten oli.
Tuntuu niin julmalta, että rintani oireet huijasivat minua uskomaan raskauteen, ja että tämä kierto sattui vielä olemaan lyhyempi kuin mikään kierroistani koskaan. En näköjään ansaitse edes hitustakaan ylimääräistä toivoa.

Kaikki asiat tuntuvat nyt turhilta ja vähäpätöiseltä. Päällimmäisenä on mielessä suru ja ajatus pikkuisen kuolemasta, vaikka se vasta minimaalinen solumöykky olikin. En ole ihan varma minkä ajatuksen voimin jaksan tästä eteenpäin.