Viimeinen piikki

 Siitä on aikaa, kun olen viimeksi käynyt täällä kirjoittamassa. Minun on ollut kuukausi kuukaudelta yhä vaikeampi tarttua kirjoittamiseen, sillä olen alkanut väsymään ja ahdistumaan lapsettomuuteeni yhä enemmän sitä mukaan kun toivo on alkanut hiipumaan. On itse asiassa aika kamalaa, että kaikki tämän blogin tekstit ovat minun historiaani ja elämääni. Haluaisin kääntää viimeisen sivun pian tästä kirjasta ja siirtyä elämään jotain, johon kuuluu onnellisia loppuja.

Epäonneni on vaan jatkunut ja en voi uskoa, miten meidän kohdalle osuukin kaikki vastoinkäymiset. Aluksi oli vaikea päästä siirtoon, ensin joulun takia ja sitten siitä syystä, että koronarokotukseni osui mahdollisen siirron kanssa päällekkäin. On suositeltavaa, että rokotuksesta on vähintään kaksi viikkoa ennen alkion siirtoa ja minulla olisi ollut vain viikko. Rokotuksen jälkeen sain olla niiden harvinaisten joukossa, joka sai ikävän haittavaikutuksen, joka piti minut taas pelissä pois vähän aikaa. Sivuhuomiona tähän, että samaisen haittavaikutuksen voi saada myös itse taudista (ja en pureudu sen tarkemmin aiheeseen mikä sairaus kyseessä), eli ei minua kaduta rokotuksen ottaminen, vaikka ikävän sivuoireen kanssa jouduin hetken painimaan.

Helmikuussa pääsin vihdoin siirtoon. Valitettavasti siirto ei mennyt tällä kertaa hyvin. Kohtuni on hiukan taaempana kuin normaalisti ja tällä lääkärillä oli hirvittäviä vaikeuksia päästä laitteillaan perille kohtuuni. Kellään toisella lääkärillä ei ole ollut ongelmia asian kanssa, ja olin hyvin yllättynyt, että tämä kokenut lääkäri ei meinannut pärjää asian kanssa. Aikaa tuhlaantui todella paljon ja kun näin lääkärin huolestuneen ilmeen alkoi hikikarpaloita levitä myös omalle otsalleni. Lopulta alkio saatiin sinne minne se kuuluikin, mutta heti mielessäni alkoi epäilys, että alkio kuoli siihen paikkaan. Kaksi päivää siirron jälkeen alkoi sota Ukrainassa, menin shokkiin, itkin useampana päivänä putkeen julmia ihmiskohtaloita, kuolleita lapsia ja mieleeni tulvi sellaisia ajatuksia kuin, että en edes halua lasta tällaiseen maailmaan. Ja en minä sitä lasta saanutkaan (turha luulo!), sillä mitään oireita ei tullut missään vaiheessa. Tämän lisäksi olin niin kauhuissani niin kuin koko muu maailma, etten siinä kohtaa asiasta paljon välittänytkään.

Vasta myöhemmin kuulin toiselta lääkäriltä, että siirrossa pitää olla nopea ja en voi olla ajattelematta, että tällä saattoi olla vaikutusta siihen, että alkio ei lähtenyt enää kehittymään.

Halusin negatiivisen testin jälkeen pitää pienen tauon kaikesta ja uskaltauduin uudestaan lääkäriin muutama viikko takaperin. Tuleva siirto osui ajankohtaan, jolloin oma lääkärini ei päässytkään tekemään siirtoa. Olin salaa onnellinen ja minulle nimettiin eräs toinen, kenen kanssa minulla synkkasi ensihetkestä jotenkin paljon paremmin. Luennoin lääkäriä kaikista vaikeuksistani edellisen kerran ja hän lupasi tehdä parhaansa. Kaikki sujui lopulta tällä lääkärillä tanssin lailla mainiosti ja helposti. Olin kerrankin tyytyväinen itseeni että avasin suuni oikeassa paikassa, sillä lääkäri sanoi olleen tosi hyvä, että olin varoittanut häntä, mikä lisäsi hänen keskittymistään operaatioon. 

Painoin viimeisen piikin gonapeptyliä (en edes muista mitä varten) vähän aikaa sitten ja toivon, että se on viimeinen piikki tätä asiaa varten. En usko että jaksan enempää uutta kierrosta piikkejä, lääkkeitä, epätoivoa, pettymystä. En ainakaan pitkään aikaa. Tuskin koskaan.

Nyt sitten taas odotellaan ja petytään vielä yhden kerran.

Entä jos vika ei olekaan minussa?

Olen ollut todella toiveikas keskenmenon jälkeen. Olin toiveikas. Kuvittelin, että sitten kun menemme kalliiseen lahjasoluhoitoon ei mikään voi enää mennä samalla tavalla pieleen. Lahjasoluhoito aloitettiin jo viime vuoden lopulla, mutta minun on ollut vaikeaa ryhtyä kirjoittamaan siitä, sillä lopulta sekin aiheutti vain ison pettymyksen.

Ennen hoitoa menin jälleen hysteroskopiaan poistattamaan keskenmenojäämiä tai polyyppia. Paikalla oli enemmän henkilökuntaa kuin yleensä, sillä se oli samalla myös oppimissessio erikoissairaanhoidon opiskelijalle. Tällä kertaa kivut yltyivät kovaksi, mikä säikäytti, sillä edelliskerta oli lähes kivuton. Lääkkeenä olin saanut vain parasetamolia ja ibuprofeiinia. (Yksityisellä saisi rauhottavia ja kipulääkettä suoraan suoneen). Kiemurtelin ja valitin tuskissani, mutta lääkäri keskittyi enemmän kertomaan oppilaalle sisimpäni löydöksistä. Purin lopulta hammasta yhteen ja yritin itsekin keskittyä kivun sijasta kohtuun kuvaruudulla ja lääkärin selostukseen. Edellisellä kerralla hoitaja oli silitellyt ja pitänyt kädestä kiinni operaation ajan, mutta nyt minua ei edes kuunneltu. Onneksi tutkimus saatiin pian päätökseen, eikä mitään erityistä löydöstä ollut - vain painauma, jossa jotain oli ollut, mutta irronnut itsestään. Nyt voisin kuitenkin mennä hyvillä mielin jatkamaan lapsettomuushoitoja, sillä kohdussani ei olisi mitään epäilyttävää häiritsemässä alkion kiinnittymistä.

Itse hoito oli meidän osalta helppo tällä kertaa, sillä riitti vain, että mies on oikeana päivänä luovuttamassa siittiöitä petrimaljalle. Aluksi uutiset olivat hyviä. Munasoluja oli yli kymmenen ja voitaisiin tehdä sekä IVF:ää ja ICSI:ä hoitomuotoina. Tuntien ja päivien kuluessa, uutiset huonoivat ja alkiot fragmentoituivat ja lopettivat kasvamasta yksi toisensa jälkeen. Yksikään alkio, joka sai alkunsa ICSI:llä, ei selviytynyt. Hoidon tulos noudatti tismalleen samaa kaavaa kuin hoidot omien solujen kanssa. Ainoa ero oli se, että päätettiin pakastaa nopeasti kaksi ok-alkioita, jotta saataisiin jotain siirtoon. Tästä minulle jäi valitettavasti olo, että haluttiin saada keinolla millä hyvänsä edes jotain tulosta aikaiseksi, jotta minulta voitaisiin laskuttaa täysimääräinen hinta. 

Väistämättä olen tullut ajatelleeksi, että entä jos vika ei olekaan minussa ja minun soluissani, vaan että jotain erikoista on mieheni siittiöissä, jotka aiheuttaa sen fragmentaation. Teimmekö tässä nyt aivan hirvittävän virheen, että lähdimme tähän prosessiin aivan väärällä ratkaisulla. Alan olemaan hyvin väsynyt tähän kaikkeen, että olen aivan lähellä luovuttamista, vaikka alkioita on saatu pakkaseen asti. En vaan usko, enkä luota enää, että onnistuisimme niistäkään. Nyt vasta olen alkanut ymmärtämään, miltä epäonnistuminen oikeasti tuntuu.

Kolme kuukautta on kulunut, enkä ole vieläkään päässyt siirtoon. Siitä enemmän seuraavassa postauksessa.