Rakkaani

Mieheni on ollut tämän viikon niin uskomattoman ihana ja rakas. Synkimpinä hetkinä hän on jaksanut valaa uskoa ja toivoa minuun luovuttamatta. Ihailen hänen positiivisuuttaan ja varmuutta siitä, että onnistumme vielä joskus toiste. Raskauden aikana ja etenkin sen päättymisen jälkeen suhteestamme on tullut vahvempi ja en ole aiemmin tuntenut näin suurta rakkautta ja sidettä häntä kohtaan. Olen ollut murtunut ja hän loputtoman ymmärtäväinen ja kannustava. Jaksan läpi tämän menetyksen, sillä voin luottaa siihen, että hän on rinnallani.

Suhteemme hyvä tila ei ole mikään itsestäänselvyys, sillä se oli pienessä kriisissä kesällä masennukseni ja burnoutin takia, enkä ollut silloin yhtään varma, kestämmekö yhdessä läpi hoidot ja mahdolliset keskenmenot.

Jos en muusta ole kiitollinen, niin siitä, että minulla on hänet ja molemminpuolinen rakkaus.

Uneton

En saa millään unta iltaisin, valvon ja kirjoittelen näin öisin.

Suurin tuska on nyt takanapäin ja jäljellä on tyhjä olo ja syvä haikeus. Olen linnottautunut neljän seinän sisään, enkä pysty näkemään muita ihmisiä vielä vähään aikaan. En ole valmis kohtaamaan sitä tilannetta, että minulta kysytään, että mitä kuuluu ja miten joulu meni. Oliko kiva loma?

Haikeimmalta tuntuu sen asian ajattelu, että kuinka onnellinen ja täynnä elämäniloa olin sen 2,5 viikon ajan, kun olin tietoinen raskaudestani. Vasta silloin tajusin, kuinka synkkä ja painava lapsettomuuden verho oli ollut. Raskaana ollessani oli konkreettisesti kevyt olo, työmurheet eivät harmittaneet enää lainkaan ja pääsin nukkumaan aikaisin, kun olin niin innoissani seuraavasta päivästä, joka olisi aina yhtä lähempänä pienen syntymää. Huomasin ajatelleeni monta kertaa, että tältä tuntuu olla aidosti onnellinen. Minusta oli vihdoin tullut sellainen ihminen, jota olin ennen niin katkerasti kadehtinut.

Nyt kannan taas raskasta viittaa harteillani ja valvon - huomisessa ei ole mitään odotettavaa, vain uusi päivä ikuisesti lapsettomana tässä maailmassa.

Kauheaa joulua

Tapaninpäivänä uskallan katsoa itseäni tapahtuneen jälkeen ensimmäistä kertaa peiliin. Tältä näyttää masentunut ihminen. Iho on harmaa, silmäluomet turvonneet ja silmät kaventuneet pieniksi viiruiksi. Jatkuva itkeminen tekee ne sellaisiksi. Tulimme tänään kotiin pari päivää aikaisemmin kuin suunnittelimme. Oli pakko päästä pois sieltä, missä kaikki tapahtui.

Joulupäivänä pelkäsin, että olen ajanut itseni siihen tilaan, etten kykene enää nousemaan ylös sängystä. Tältä tuntuu vaikeasti masentuneen ihmisen elämä. Ei ole syytä nousta, sillä en voi kuunnella yhtään kaunista joululaulua, en lukea yhtäkään viestiä, jossa toivotetaan hyvää joulua, en kuulla tai nähdä yhtäkään vihjausta joulun riemusta. Haluan, että maailma sammuttaa joulunsa ja hiljenee. Arvokkain lahjani on viety ja kaikkien muiden ilo tuntuu ilkikuriselta naurulta käsimykseni päälle.

Jouluaattona pääsen sairaalasta pois. Olen turta menetyksestä enkä muista koko päivästä oikein mitään. Joulupöydässä havahdun siihen, että syön ruokia, joita minun ei pitänyt syödä. Tämän joulun ei pitänyt mennä näin. Mikään ei maistu hyvältä, maistan suussani vain suolaisia kyyneleitä menetyksestä. En halua avata lahjoja, mutta avaan ne silti ilman iloa. Raaputan jouluarpaa ja ajattelen, että vaikka voittaisin satatuhatta se olisi ihan sama. Minussa välähtää ajatus, että alan tästä eteenpäin vihaamaan seuraavia jouluja.

Keskenmeno

Kaikki menikin aivan liian hyvin tähän saakka, en voinut uskoa, että tämä on vihdoin meidän elämää. Ja ei niin se ollutkaan vaan kaikki oli vain hämäystä, jotta minut voisi tiputtaa syvemmälle kuin ikinä.

Tänä iltana alkoi voimakkaimmat kuukautiskivut ikinä ja runsas verenvuoto. Hyvää yötä pikkuinen. Emme tapaakaan ikinä.

Pieni sykkivä sydän

Tänään kuljin ensimmäistä kertaa naistenklinikan ovista sisään tietoisesti raskaana. Aiemmin kuljin siellä vain epätietoisena siitä, että onnistummeko ikinä. Tiedostan voimakkaasti sen kuinka onnekkaita olemme siitä, että jo kolmas siirto tuotti tulosta. Olin varautunut kulkemaan paljon kivisemmän tien. Tie on kuitenkin vasta alussa.

Olin hermostunut ja jännittynyt lisääntymistieteen odotutilassa, vaikka aamuinen voimakas oksennusrefleksi olikin saanut mielen hiukan rauhoittumaan. Kanssani odotti pariskunta, joka jutteli rennosti ja iloisesti. Yritin keskittyä heihin ja heidän tarinoihin, mutten pystynyt kuulemaan tai käsittelemään mitään. Mielessäni särisi pelko, enkä saanut sitä hiljentymään. Sen tekisi vain tieto siitä, että pieni on elossa.

Minut kutsuttiin huoneeseen, kyseltiin nopeasti tavanomaisia ja siitä ylös tutkimuspöydälle. Siellä pienen pallon sisällä oli pikkuinen toukka, joka värähteli keskeltä. "Onko kaikki varmasti hyvin?"
Kaikki oli paremmin kuin hyvin, toukka oli millin pidempi kuin mitä olisi tarvinnut ja ennen kaikkea pienessä sydämessä nähtiin kiivasta liikettä. Tunteet nousivat voimakkaasti pintaan käynnin jälkeen - viimein voin hellittää pahimman pelon ja rauhoittua joulun viettoon perheen kanssa. Maailman arvokkain ja paras joululahja tulikin aika pienessä paketissa.

Epävarmuutta

Vaihtui viikko 7+0, mutta niin se vaan on, että huoli on jatkuvasti läsnä, vaikka raskaana vihdoin ollaankin. Eilen ja tänään huonovointisuus on hellittänyt otteestaan ja nyt mietityttää jatkuvasti, enkä onko siellä sittenkään mitään (vai voiko kesken pahoinvointiviikkojen olla parempiakin päiviä?!). Rintojakin aristaa vain hiukan enää. Tämän lisäksi olen alkanut huomaamaan lieviä alavatsatuntemuksia ja en voi olla ajattelematta, että milloin tuntemukset yltyvät kunnon kivuiksi saakka ja menetän kaiken. En pysty rentoutumaan ja hellittämään huolesta - ja näin varmaan on raskauden loppuun saakka, jos sinne asti päästään (ja etenkin sen jälkeen).

Huomenna saan jotain vastauksia tähän epävarmuuteen, sillä on varhaisultran aika. Toivon, vaadin ja epätoivoissani rukoilen, että kaikki olisi kuitenkin hyvin.

Pahoinvointia?

Onkohan tämä sitä kaipaamani raskauspahoinvointia? Nälkä on kova, mutta kun täytyy alkaa miettimään, että mitä ruokaa hakisi kaupasta tai tekisi päivälliseksi, ei voisi vähempää kiinnostaa, sillä mitään ruokaa ei tee oikein enää mieli. Ja sitten on jotain ruokia, joita en voisi kuvitellakaan laittavani enää suuhuni. Näitä ovat ruuat, jotka ovat pehmeitä ja makeita, tai eivä ole kovin voimakkaan makuisia. Entiset herkkuni avokado, omenapiirakka ja suklaa ovat siirtyneet herkkulistalta kauhulistalle.

Herätessäni minulla on yleensä hyvä olo, mutta siinä vaiheessa kun alan valmistamaan aamupalaa niin jääkaapin avaaminen laittaa liikkelle pahan olon aalloot ja tätä aaltoilua saattaa jatkua iltapäivään saakka riippumatta siitä syönkö säännöllisesti vai en. Sanoisin, että pahoinvointi on kuitenkin sieltä lievimmästä päästä (ainakin vielä), sillä vasta muutaman kerran olen yökkäillyt ihan kunnolla ja tuntunut siltä, että voisin oksentaa ihan pian oikeasti. Nyt mennään 7. viikolla (6+) ja etovaa oloa on nyt jatkunut nyt yhteensä noin kolme peräkkäistä päivää, eli melko oppikirjamaisesti tämä raskaus on oireidensa puolesta mennyt. Seuraavat viikot näyttävät onko tämä alkusoittoa pahemmasta. Onneksi olen pitkällä joululomalla ja pahimmat viikot ovat silloin, kun ei tarvi kitkutella töissä. Tänään olin ensimmäistä kertaa töissä etovassa olossa ja on kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista. Minun oli pakko sulkeutua pieneen huoneeseen, sillä on vaikea peitellä sitä, että jatkuvasti yököttää. Onneksi voin tehdä myös etätöitä ja voi olla, että teen viimeisen viikon kotoa, jossa pystyy pitämään pahan olon jotenkin paremmin hallinnassa.

Hatunnosto teille naiset, jotka olette selvinneet työnteosta normaalisti näiden pahan olon viikkojen aikoihin. Eniten harmittaa, ettei voi kertoa rehellisesti, että miksi puhalluttaa ja ällöttää. En ole varma miten itse pystyn tähän, vaikka en vielä oksentelekaan.

Aivan älytön nälkä

Tätä en osannut odottaa, että alkuraskaudessa vaivaisi eniten nääntymisnälkää muistuttava olotila. Se ei ole jatkuvaa, mutta n. 2,5 tunnin kuluttua edellisestä syömisestä alkaa aina muistuttamaan olemassaolostaan. En muista lukeneeni aikaisemmin tällaisesta oireesta ja en enää ihmettele yhtään, että raskausaikana joku saattaa lihoa yli tavoitekäyrien. Tällaista nälkää on aivan pakko totella, eikä se taltu millään välipalaporkkanoilla tai ruisleivällä.

Olen muutaman kerran joutunut sellaiseen tilanteeseen, että ruokailu on ns. myöhässä, verensokeri alkaa tippumaan kiihtyvää tahtia ja olotila muuttuu aivan kaameaksi. En koe varsinaista pahoinvointia vaan yksinkertaisesti tunnen nääntyväni nälkään, ajatukset muuttuvat sekavaksi ja pelkään pyörtyväni siihen paikkaan, vaikka ei varsinaisesti huimaisikaan. Aah, se tunne on niin ihana, kun saa vihdoin syötyä ja kaikki normalisoituu.

Joudun nyt tosissani miettimään päivärutiinejani sen mukaan, että ruokaa on jatkuvasti jossain muodossa saatavilla ja että isojen aterioiden väli ei mene liian pitkäksi. Syön tällä hetkellä kolme isompaa ateriaa päivässä, vaikka en ole ehtinyt töiden takia nyt urheilemaankaan. Onneksi ei ole tosiaan mitään makeanhimoa vaan eniten tekee mieli suolaisia ja raikkaita ruokia, esimerkiksi joku ihana salaatti voimakkaan makuisen kastikkeen kera tekee todella hyvää. Huomaan, että aistit ovat selkeästi herkistyneet, sillä ruoka maistuu todella paljon maukkaammalta ja voimakkaammaalta kuin ennen, etenkin hyvä ateria on varsinainen pala taivasta.

Kokeilin muuten aitoa italialaista espressoa tänään testatakseni, että onko kahvi-inhotus vielä voimissaan. Pystyin sipaisemaan juomaa vain hiukan kielelläni ja maku oli niin kirpeä ja kamala, että oli pakko laittaa kahvi syrjään. Työkaveri naureskeli, että te suomalaiset ette tajua hyvän kahvin päällä sitten ollenkaan, ja tarjoutui juomaan kahvin  - minulta, joka yleensä rakastaa italialaisia tummapaahtoja.

Vointeja

5+5 on tänään ja vointi ei ole muuttunut radikaalisti viime päivistä. Kaiken kaikkiaan minulla on aika hyvä olo, eikä oikein edes väsytäkään normaalia enemmän. Vessaan herään kerran yössä, mikä ei ole kuulunut aikaisempiin rutiineihin. Nälkä ja jano on ehkä enemmän kuin yleensä, mutta mitään erityistä ei tee oikein mieli syödä. Vesipulloa olen alkanut kantamaan mukana töissä. Huonovointisuutta olen yrittänyt kuulostella, mutta aika ajoin vain jääkaapin jotkut hajut saattavat vähän inhottaa, mutta saattaisivat ne inhottaa muutenkin. Tulisipa jo jotain vähän isompia merkkejä siitä, että olisi raskaana.

Niistä alkuraskauden oireista

Kuten olen jo monta kertaa todennut niin en ensimmäisten kahden viikon aikana alkion siirron jälkeen kokenut oikein mitään selkeitä raskausoireita. Toisaalta, en ole ikinä raskaana ollut niin vaikea niitä on tunnistaakaan. Näin jälkikäteen ajateltuna on voinut kuitenkin olla jotain, joka on viitannut siihen, että kyytiläinen oli tarttunut kiinni kasvattamaan kohtua. Kaiken kaikkiaan "oireilua" oli vähemmän kuin aikaisemmissa tuoresiirrossa. Punktion jälkeiset turvotukset ja vatsatuntemukset ovatkin olleet omalla kohdallani voimakkaampia kuin ne oikeat raskausoireet.

Kirjaan tähän ylös eri viikkojen oireita, jos tulisi vaikka myöhemmin vielä käyttöä:

3+

- rintojen lievä aristus
- kahvin inhottaminen

- pienet alavatsatuntemukset; tunne siitä, että kuukautiset alkavat pian

- kiusallisia ilmavaivoja muutaman päivän ajan

4+

- suun kuivuminen ja jatkuva jano

- lisääntynyt näläntunne; tarve syödä vähintään kolmen tunnin välein, muuten instant hermostuminen

- kuukautisten poissaolo
- rintojen aristus

- positiivinen raskaustesti :)

Olin 4+ viikoilla työmatkalla ja erään päivänä lähdimme työkaverin kanssa suoraan töistä keskutaan ostoksille. Aavistin vaaran merkkejä ilmassa. Tutustuimme tämän tyypin kanssa ensimmäistä kertaa vasta tällä reissulla ja voi luoja minkälaisen ensivaikutelman tein itsestäni. En ole kovin herkästi valittavaa tai raivostuvaa tyyppiä, mutta tällä reissulla minusta sai aivan päinvastaisen kuvan. Jo lähtiessä töistä huomasin kovan nälän ja vessahädän nostavan päätään. Tämän lisäksi illalla sää oli kylmennyt äkisti ja minulla oli aivan liian vähän vaatteita päällä. Kaiken lisäksi junamme keskustaan oli auttamattomasti myöhässä. Meinasin saada nälissäni, kylmissäni ja vessahädässäni totaalisen hermoromahduksen :D Lopulta en kyennyt peittelemään mielialaani vaan aloin kiukuttelemaan junan myöhästymisestä ja valittamaan nälkääni ahdistuneesti valittaen. Meillä oli pitkä hiljainen hetki, kun työkaverini oli niin vaivaantunut tilanteesta. Kun juna viimein saapui ja pääsimme perille, aloin arpomaan suureen ääneen, että oliko minun kiireellisempää päästä vessaan tai syömään. Valitsin näistä ruoan ja työkaverini oli taas ihmeissään. Yritin vakuutella häntä, että en ole yleensä ruoasta näin fanaattinen tai aikataulutarkka, mutta ei vaikuttanut uskovan.

5+: 

- rintojen aristus ja lievä turvotus, nännipihojen aavistuksenomainen laajentuminen

- jano edelleen kova

- ajoittaiset lievät tuntemukset alavatsalla
- karkin inhottaminen; olen yleensä melko perso irtokarkeille ja suklaalle, mutta nyt ei tee yhtään mieli

Vasta pari kertaa olen tuntenut lievää huonovointisuutta ja olen miettinyt, että milloin pahoivointi saattaa alkaa oikein kunnolla. Ensi viikolla olen taas työmatkalla ja toivon selviäni reissusta ilman oksentamista palaveripöydässä. Toisaalta en laittaisi pahenevia oireita pahakseni, sillä se rauhottaisi mieltäni raskauden jatkumisesta.

So far so good

Viime päivinä olen miettinyt, että onko tässä kohtaa väärin päästää kaikki unelmat valloilleen ja tuntea varmuutta siitä, että tämä raskaus päättyy onnellisesti. Koska minulla ei ole kokemusta keskenmenosta, en osaa pelätä sitä kunnolla ja haluaisin alkaa heti kertomaan lähimmäisilleni maailmaani mullistaneesta uutisesta. On jotenkin niin ankeaa, että vielä tässäkään kohtaa ei saisi alkaa iloitsemaan ja nauttimaan liikoja, koska huonot asiat voivat tapahtua jo huomenna.

Pääsen kurkistamaan pientä ensimmäistä kertaa juuri ennen joulua, kun eletään noin 7+0 viikkoja. Jos sydän silloin lyö, aion päästää onnellisuuteni viimeistään irti.

Testipäivän aamu

Eilen heräsin neljältä aamuyöllä kamalaan vessahätään. Sitä ennen olin nähnyt unta raskaustestistä ja itse testaamishetkestä. En millään halunnut alkaa testaamaan niin aikaisin aamulla, sillä pelkäsin, että en saisi uudestaan unta tapahtuman jälkeen - oli sitten tulos negatiivinen tai positiivinen. Olen muutenkin työmatkalla ja tiedossa oli todella pitkä ja haastava työpäiväkin, ja unen määrä olisi oltava riittävä. En halunnut kuitenkaan mennä helpottamaan oloani ilman testausta, sillä lääkärin ohjeen mukaan se piti tehdä aamuvirtsasta. Päätin yrittää alkaa nukkumaan tukalasta olosta huolimatta. Nukuin koiranunta ja vähän yli kuusi ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin nousta ylös, sillä vessahätä oli muuttunut aivan mahdottomaksi.

Käänsin testin nurinpäin ja menin sänkyyn odottamaan viittä minuuttia, joka meni aivan älyttömän nopeasti. Sitten oli pakko mennä kohtaamaan tulos; valot hotellin kylpyhuoneeseen ja testi oikeinpäin. Kuvailisin tunneskaalani siinä kohtaa totaalinen ällistyminen. Tältä tuntuu, kun on monta vuotta saanut tuijottaa yhtä viivaa ja aivan yllättäen niitä onkin kaksi. Tuijotin ja kääntelin testiä ymmälläni vaikka kuinka monta kertaa ympäri niiskuttaen samalla jotain itkun tapaista. Olin valmistautunut siihen, että tulos olisi selkeä negatiivinen tai jollain tapaa edes epäselvä, että pitäisi etsimällä etsiä sitä toista viivaa. Molemmat viivat loistivat yhtä vahvoina ja punaisina. Ei epäilystäkään. Tämä alkio oli kuin olikin sellainen supertarttuja, josta nähtiin merkkejä jo siirrossa, kun ei millään halunnut irrottaa otetta katetristakaan. Sinä hetkenä minulle tuli aavistus siitä, että tässä tyypissä voisi olla oikeanlaista potentiaalia meidän omaksi.

Kaksi viivaa

Tänä aamuna testiin piirtyi kaksi kauneinta ja vahvinta viivaa :')
Hyvää huomenta pikkuinen.

PP13

Voi apua, huomenna on testipäivä eikä kuukautiset ole vieläkään alkaneet. En voi uskoa, että ole päässyt näin pitkälle, vaikka toisaalta pitkät kierrot ovat viime aikoina olleet minulle tosi tyypillisiä. En vaan osannut odottaa, että pitkä kierto tapahtuisi myös lääkkeiden kanssa.

 Sitten on toki sekin pienen pieni mahdollisuus, että olisin raskaana, mutta en uskalla yhtään luottaa siihen, sillä ei ole oikein mitään siihen viittaava, että minussa jokin toinen yrittäisi tarttua kiinni elämään. Oireet loistavat nimittäin edelleen poissaolollaan, vaikka kohta elettäisiin laskujeni mukaan jo 5-6 viikkoja. En ole yhtään väsynyt, ei ole mitään mielialavaihtelua pahoinvoinnista puhumattakaan. Rinnat hiukan aristavat, mutta sellaiset ne ovat olleet aina ennen huonoja uutisia. Kahvikin on alkanut maistumaan. Olen reissun päällä ja tästä maasta saa ilmeisesti parempilaatuista kahvia kuin kotona tai työpaikalla. Siinä meni sekin toivonpilkahdus.

Huomenaamulla herään ja ensimmäiseksi on tehtävä testi. En haluaisi tarttua vielä toimeen, mutta sairaalaan on pakko imoittaa tulos huomenna. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää kohdata tämän hoidon tulos. Ja se tapahtuu aivan pian. Kaiken tämän odotuksen jälkeen, en ole vieläkään valmis.

PP11 ja uusi ennätys

PP11 on kohta ohi, mikä merkitsee sitä, että olen tehnyt oman henkilökohtaisen ennätykseni piinapäivien lukumäärässä. Ensimmäisessä siirrossa kuukautiset alkoivat PP7, toisella kertaa PP10 ja nyt näyttää vahvasti siltä, että pääsen PP12 puolelle. Olen niin hyvillä mielin siitä, että piinapäivät saavat jatkua. Tiedän, että tässä vaiheessa voisi ihan hyvin alkaa jo etsimään haamuja testeillä, mutta aion tälläkin kertaa odottaa PP14:ään niin kuin sairaalasta on neuvottu tekemään. Minulla ei ole nimittäin taaskaan mitään intoa lähteä kokeilemaan onneaan ennen kuin on aivan pakko.

Yksi erikoisempi asia on vaivannut minua nyt muutaman päivän ajan. Rakastan kahvia ja juon sitä vähintään kolme kuppia päivässä. Nyt muutaman päivän ajan minun on ollut vaikeaa saada kahvia juotua loppuun saakka ja olen joutunut heittämään suuria määriä juomatonta kahvia pois. Kahvissa on mielestäni erityisen kitkerä maku ja kahvin haalistuessa se alkaa toden teolla inhottamaan minua. Mielestäni ennen vanhaan join haaleaakin kahvia tuosta noin vain. No, hyvä vaan, ettei maistu, sillä suuret kofeiinimäärät tuskin tekevät hyvää raskaaksi tahtovalle naiselle. Joka tapauksessa, kahvin inhottaminen voisi olla yksi niistä haikailemistani raskausoireista. Mutta minun tuurillani tämä on varmaan merkki siitä, että olisi aika pestä kahvinkeitin kunnolla.

PP9

Rintojen aristusta, turvotusta ja alavatsanipistelyä - raskausoireita? Ei vaan tulevat menkat siellä varmaan jo kiusaavat tätä piinailijaa. Huomenna on PP10 sekä kp30, eli ilkeän hyvin oireet sopivat taas kuukautisten alkamisajankohtaan. Jokohan tässä vaiheessa alettaisiin hoitoa suunnitella siten, että keskityttäisiin kiinnittymisongelmiin ja melko lyhyeen 10 päivän luteaalivaiheeseen, joka kiusaa minua myös luomukierroissa. En edes tiedä voiko kiinnittymistä tai pidempää luteaalivaihetta edesauttaa muuten kuin keltarauhashormonilla. Joskus olen kuullut, että joillekin on tuikattu kortisonipiikki alkion siirron yhteydessä, mutta en tiedä onko tämä vain urbaania legendaa.

Huominen PP10 on siltä osin itselleni yksi merkkipaalu, sillä sitä pidemmälle en ole aikaisemmissa siirroissa päässyt. On pienten välituuletusten paikka, jos PP11 sattuisikin koittamaan. Sitä ennen vielä jännitellään pitäen mielessäni kaikkien lukioiden antamat onnentoivotukset - peukut ja varpaat - kiitos ihanat! :´) En minä nyt ihan täysin ole heittänyt kirvestä kaivoon vielä.

PP5 - oireeton

Viimeistään kaksi päivää siirron jälkeen teki taas mieli alkaa googlailemaan kaikkea alkuraskauden ensioireista. Mikä on sinänsä hassua, sillä olen ollut taas tyystin oireeton, jos ei rintojen aristusta lasketa. Salaa olen toivonut pientä verenvuotoa, jota voisi tulkita kiinnittymisvuodoksi, tai nipistelyä alavatsalla, mikä voisi myös kertoa kiinnittymisestä. Mutta ei. En saa ikinä mitään näistä.

Rintojen arkuuttaa en jaksa enää ottaa huomioon, koska raskausoireena sen pitäisi alkaa vasta viikon päästä mahdollisella 4. raskausviikolla. Tämän lisäksi olen kärsinyt rintojen arkuudesta nyt monessa edellisessä kierrossa aina n. viikko ennen kuukautisten alkua. Tästä syystä on jo käynytkin mielessä, että arkuus onkin merkki KP1:sen lähestymisestä. Yritän ajatella positiivisesti, mutta on se vaan niin vaikeaa uskoa onnistumiseen.

Internet on täynnä kaikenlaisia listoja siitä, että mistä voi päätellä olevansa raskaana jo 3. viikosta alkaen. Yllättäen listat ovat täynnä samanlaisia asioita ja tuntemuksia, joita voi kokea myös kuukautisen lähestyessä. Kaikista raivostuttavin oire on kuitenkin "se tunne" tai "sisäinen tieto" siitä, että on raskaana. "Sen vain tietää sisimmissään, kun on raskaana" - innokkaimmat neuvovat. Oma sisimpäni on aivan hiljaa.

Kolmas siirto ja plan B

Kolmas alkion siirto ei herättänyt minussa enää niin suuria liikutuksen tunteita kuin aiemmin. Kolmas kerta toden sanoo ja niin edelleen. Ilokseni ensimmäinen pakkasalkio oli selvinnyt sulatuksesta ja minulle jäi siis varastoon vielä kaksi muuta, joita voidaan siirtää myöhemmin, jos tämäkään ei jaksa kiinnittyä joulun ihmeeksi.

Tällä alkiolla on kyllä erittäin hyvät tarrat. Se tuli todistettua jo toimenpiteen aikana. Alkio oli nimittäin takertunut niin kovasti kiinni katetriin, ettei se suostunut siirtymään kohtuun ensimmäisellä kerralla. Onneksi toisella kerralla suostui jäämään kohtuun, ja toivottavasti suostuu takertumaan sinne yhtä hanakasti kuin katetriin. 

Lääkityksenä minulla on Progynova ja Lugesteron, molempia kolmesti päivässä. Paljon lääkkeitä täytyy siis muistaa syödä jatkuvasti ja tätä tulee jatkaa ties mille raskausviikoille. Virallisten ohjeiden mukaan pari viikkoa pitää odotella taas ennen testaamista. Aiemmin ei ole tarvinnut odottaa niin pitkälle niin kuin olen kertonut aiemmin.

Hedelmöityshoitojen rinnalla ajan yhtä toista ohjelmaa, jonka nimi on "Lian onnellinen elämä vol. 2". Tämä ohjelma takaa sen, että pysyn onnellisena, vaikka lapsettomuushoidot epäonnistuisivatkin. Tätä ohjelmaa voisi tavallaan kutsua plan B:ksi. Tähän liittyen olemme mieheni kanssa aloittaneet yhdessä erään tavoitteellisen projektin, jonka myötä tiedossa vaikka mitä kivoja tapahtumia seuraavan puolen vuoden ajan. Tätä toista projektia ei voi viedä eteenpäin, jos tulisin raskaaksi. Pakko myöntää, että projekti on niin kiva, että jossain vaiheessa voisi jopa harmittaakin, että mahdollinen raskautuminen pilasi plan B:n suunnitelman. Tämä on kuitenkin koko homman idea - ajan hedelmöityshoitojen rinnalla jotain niin mukavaa ja ihanaa, että mahdollinen hoitojen epäonnistuminen ei harmittaisi niin paljon, ja mikä tarkoittaisi sitä, että voisin jatkaa plan B:tä suunnitellusti. 

Täytyy myöntää, että sen jälkeen kun laitoimme projektin pystyyn, en ole vierittänyt pettymyksen kyyneliä kuukautisten alettua. Ohjelma tuntuu toimivan niin kuin ajattelinkin.

Kohti parempia päiviä

Näin yöllä painajaista, että olin menossa sairaalaan tapaamaan lääkäriä, jonka pitäisi päättää voidaanko siirtoa tehdä meneillä olevaan lääkkeelliseen kiertoon. En unessa millään meinannut löytää ovea, joka olisi vienyt sisään sairaalaan. Viimein kun pääsin sairaalan käytäville ja lisääntymistieteen yksikön oville saakka, tieni pysäytti lattiasta kattoon ulottuvat paksut kalterit. Yritin ahtautua kaltereiden läpi, mutten mahtunut ja minut lävitsi epätoivo ja luovuttaminen. En pääsisi läpi ja menettäisin mahdollisuuteni.

Heräsin ja tajusin, että tänä aamuna minulla olisi tuomiopäivä ihan todellisessa elämässä. Minua hermostutti ennen ultraa ja pelkäsin kohtaavani samoja tunteita ja kaaosta sisälläni kuin viimeksi lähtiessä samaisesta paikasta. Tällä kertaa vastassa oli lääkäri, jolla oli yställiset kasvot - tuntui heti paremmalta. "Lääke on toiminut niin kuin pitääkin ja kohdun limakalvon paksuus on oikein otollinen alkion siirtoa ajatellen." Ja niin minulle varattiin aika ensi viikoksi pakastetun alkion siirtoon!:)  Olin täyttä hymyä, kun lähdin sairaalasta kohti työpaikkaa. Edes typerät työhaasteet eivät ole päässeet pilaamaan päivääni. Olkoon tästä päivästä alkaen edellisiä paremmat päivät. Olen aivan lopun kyllästynyt huonoon fiilikseen ja stressiin. En vaan yksinkertaisesti jaksa enää.

Pääsin itse asiassa irti pahimmasta työuupumuksesta -ja stressistä jo muutama viikko sitten. Kävin silloin mielessäni läpi muutamia eri skenaarioita: voisin stressailla ja ahdistua samaan malliin, tai sitten katsoa, että mitä tapahtuu, jos alkaisin tekemään normaaleja 8 tunnin työpäiviä, välttelisin työmatkoja viimeiseen saakka ja antaisin itselleni aikaa ja mahdollisuuksia nauttia elämästä. Pahinta mitä voisi tapahtua olisi potkujen saaminen, mikä ajatuksena ei siinä vaiheessa tuntunut edes yhtään huonolta vaihtoehdolta. Aloin löysätä ja annoin tunnollisen minäni olla huolimattomampi ja suuripiirteisempi. Elämä näyttää etenevän töissä samaan malliin, eikä mitään pahaa ole tapahtunut vaan töissä pyörii nykyään rennompi, hauskempi ja paljon mukavempi minä. Parempi tulevaisuus on täällä.

Vuosipäivä

Aloitin tämän blogin melkein tasan vuosi sitten. Tasan vuosi sitten kävin myös läpi ensimmäistä koeputkihoitani. Vuodessa minulle on saatu aikaiseksi yhteensä vain kaksi tuoretta alkionsiirtoa. En ole tyytyväinen alkuunsakaan siihen palveluun, jota olen saanut yksityisellä tai julkiselta puolelta. Valtiotasolla ollaan nyt kovin huolissaan syntyvyyden laskusta. Näin ensalkuun voisin ehdottaa, että rahaa investoitaisiin nykyistä enemmän lapsettomuushoitoihin. Ensisynnyttäjien keski-ikä on noussut ja niin on samalla noussut myös pariskuntien määrä, jotka tarvitsevat tuekseen lapsettomuushoitoja. Tämän hetkisillä investoinneilla hoitoon pääsyä voi joutua odottamaan jopa 7 kuukautta niin kuin minä jouduin.

Julkisella puolella ei tunnu olevan yhtään kiire asian kanssa, vaikka itselleni tulee muutaman vuoden päästä jo 40 mittariin. Jokainen ohimenevä kuukausi, jolloin ei edes yritetä mitään, tuntuu hukkaan heitetyltä ja arvokkaalta tilaisuudelta. Viimeksi, kun olin lääkärissä, niin lähdin sieltä itkien pois. Lääkäriltä riitti vain sanat "kokeilkaa tässä kierrosta luomusti, joskus sellaisiakin ihmeitä tapahtuu". Se oli liikaa minulle ja kyynelkanavat avautuivat. Eivätkö he vieläkään tajua, etten voi saada luonnollisesti lasta. Itkin niin paljon, että muut potilaat luulivat varmaan, että olin juuri menettänyt lapsen. Tavallaan olenkin.

Koeputkihoidon jälkeen piti odottaa kaksi kuukautta ennen kuin ryhdyttiin tarkkailemaan ovulaation ajankohtaa, jotta voitaisiin harkita luonnolliseen kiertoon pakastetun alkion siirtoa. Jännitin paljon testaamista, koska kiertoni vaihtelee paljon ja olen saanut viime aikoina tosi epäselviä tuloksia. Ajattelin luottaa Clearbluehun, jota niin kovasti suositellaan. Clearblue näytti minulle 3 viikon ajan hailakkaa plussaa ja vilkkuvaa hymynaamaa. Ultrat osoittivat, että ei oltu lähelläkään ovulaatiota. Lääkäreille tuli jotenkin yllätyksenä, että minulla voi olla näin pitkiäkin kiertoja, vaikka olin ilmoittanut heille erikseen vuoden aikana ainakin neljä kiertoa, joiden pituus on 35-37 päivää. Kahden viikon hailakan plussailun jälkeen lääkäri ilmoitti tylysti, että turha tähän on mitään yrittää. Odotellaan taas kuukausi ja seuraava yritys voisi olla lääkkeelliseen kiertoon. Lähdin itkien menemään.

Tässä kuussa on siis napsittu sellaista lääkettä kuin Progynova, joka ilmeisesti estää ovulaation syntymisen. Mitä muuta se tekee - ei mitään hajua. Kukaan ei ole selittänyt tästä lääkkestä minulle mitään, mutta en välitä. Pääasia, että saataisiin nyt edes yksi alkio siirrettyä ennen Joulua.

Kohti uutta yritystä

Aika on mennyt hirvittävää vauhtia - niin kuin aina syksynä - ja taas ollaan uuden todellisen yrityksen kynnyksellä. Sain kunnalliselta hoidolta viestin digitaaliselle hoitopuolelle, että seuraavan kierron 1. päivästä voi taas ilmoittautua hoitoon lisääntymistieteenyksikköön. Minulla on vähän kaksijakoiset ajatukset seuraavasta yrityksestä. Mukavaa, että taas jotain tapahtuu, mutta en ole niin luottavaisin ja innostunein mielin niin kuin yleensä olen ollut munasolukeräykseen ja tuoresiirtoon tähtäävästä hoidosta. Pelkään ensinnäkin, että alkiot kuolevat sulatuksen aikana, jos sinne asti päästään. Suurin pelkoni kohdistuu kuitenkin ovulaation bongaamiseen. En ole viimeisen noin puolen vuoden aikana ole onnistunut löytää ovulaation ajankohtaa. Olen testaillut tikuilla, mutta tulos on aina epämääräinen. Ja tulos on sama suurin piirtein mihin kierron aikaan tahansa! Esimerkiksi tässä kierrosta testasin 12-16. päivät, joille sain kaikille haalean plussan. Tämän jälkeen 17. päivä oli selvä negatiivinen. 18-24. päivät jälleen haaleita plussia. Tästä eteenpäin en ole jaksanut enää testata, sillä se on niin turhauttavaa. Vatsassa ei ole ollut minkäänlaisia tuntemuksia, jotka auttaisivat edes vähän tunnistamaan, että mikä noista plussista on oikea plussa. Olen ihmetellyt, että miten muut potilaat selviävät tästä? Menevätkö jotkut ylimääräiselle ultrakäynnille yksityiselle asti vai onko muille ovulaation löytäminen vain niin helppoa?

Näiden pelkojen lisäksi olen lomamatkalla siihen aikaan, kun PAS:ia edeltävä ainoa ultra suurinpiirtein tulee olemaan. Mutta koska kiertoni on melko vaihteleva, on sille silti pienen pieni  mahdollisuus juuri oikeaan aikaan.

Typerä, turha raskaustesti

Tänään vasta sai ilmoittaa negatiivisen raskaustestin tuloksen sairaalaan, vaikka on jo kp5. Minulla oli muistutus testistä aamulla ja olin laittanut sen aivan vessanpöntön viereen, etten vaan unohtaisi aamuväsyneenä tehdä sitä. Niin vain kävin, että unohdin tehdä sen silti kaikista varotoimenpiteistä huolimatta heti aamusta. Olen ollut niin mielettömän epämotivoitunut koko testaamiseen, etten ole suonut sille melkein mitään ajatuksia enää, eikä se aamullakaan käynyt mielessä. Todella turhautuneena tein testin, koska oli pakko, ja katsoin epäkiinnostuneena 100% varman negatiivisen tuloksen.

Ilmoitin myöhemmin päivällä tuloksen sairaalan digitaaliselle hoitopolulle, mutta en ole saanut mitään viestiä, että mitä oikein tapahtuu seuraavaksi. Minulle ei ole ikinä tehnyt PAS:ia sulatetulla alkiolla ja haluisin pian kuulla, että milloin sellainen on mahdollinen. Jos sitä ei tehdä tästä kierrosta niin todennäköisesti se ei tule onnistumaan seuraavassakaan, jolloin on tiedossa paljon töitä ja ulkomaanmatkoja, että tuskin onnistun mitään lääkärikäyntejä luovimaan siihen ajankohtaan. Toinen mikä huolestuttaa on ovulaation bongaaminen. Olen ymmärtänyt, että on potilaan tehtävä yrittää hahmottaa, että milloin ovulaation ajankohta on. Toivon todella, että olen väärässä tästä asiasta. Itse tunnen ovulaation ehkä kerran vuodessa ja viime aikoina en ole saanut sitä testeillä näkyviin. Syynä on ollut lähinnä pitkä kierto ja olen parin viikon testaamisen jälkeen kyllästynyt koko hommaan.

On tämä kaikkineensa vaan niin totaalisen ahdistavaa, stressaavaa, ärsyttävää plus pari muuta turhautumisen tunnetta. Miksi kaiken pitää olla niin kompleksista, miten saisin yksinkertaisemman elämän? Sanonpahan vaan, että miehelläni on sata asiaa vähemmän mietittävää hoidon aikana, ja sekään ei tunnu reilulta. En ole pitkään aikaan jaksanut olla kateellinen kenelläkään, mutta on pakko taas hetken verran kadehtia niitä, jotka tulevat luomusti raskaaksi ja säästyvät kaikilta näiltä haasteilta, joita lapsettomuuden takia joutuu kärsimään.

Pettynyt... taas

PP10 - näin pitkälle pääsin tällä kertaa ja tähän se päättyi. Tänään vatsakivut kovenivat ja hyväuskoisesti aloin vahvistamaan tuntemuksiani siitä, että olisin vihdoin raskaana. Olin suorastaan häkeltynyt, kun vessassa paperiin tarttui runsaasti verta. Miten paljon sitä pystyykään luottamaan siihen, että raskautuisin, vaikka ei siitä taida tulla koskaan mitään. Onneksi en antanut itseni rakastua niin syvästi pikkuiseen niin kuin viimeksi, jolloin suru oli tätä paljon syvempää ja raaempaa.

Olen jaksanut kaikkea muuta kurjaa elämässäni, sillä minua on kannatellut ajatus pienestä säteilevästä onnesta sisälläni. Nyt kun sitä ei enää ole, on kysyttävä itseltäni, että mitäs nyt sitten, mistä sen onnen ja voimavarani kaivan?

PP8

Tänään päivällä olin aivan varma, että kaikki on ohi. Vatsassa tuntui hiukan oudolta ja kun menin vessaan olin aivan varma, että näin verta pienesti sekoittuvan vessan veden sekaan. Pari sydämeniskua jäi väliin ja nielin tyhjää. Tajusin, että vatsatuntemukset kertovatkin juuri alkavista kuukautisista. Sulkeuduin töissä pieneen neuvotteluhuoneeseen ja odotin kyyneleitä. Olenko jo todella niin turta pettymyksiin, etten osaa niitä enää edes itkeä? Ohjasin mieleni tavanomaisiin työkiireisiin ja jatkoin pakkosuorittamista. Miehelle laitoin viestin töiden välissä, että taisi tulla vesiperä. Seuraavalla vessareissulla kaikki varmistuisi. Yllätyin, kun en pystynytkään havaitsemaan seuraavalla kerralla mitään punaista. Saako tämä kaikki stressi näkemään näkyjä.? Kaikki ei ole kyllä aivan normaalisti, sillä päivällä huimasi ja otsa oli tulikuuman tuntuinen. Sellainen olo, että olisin tulossa kipeäksi (tai saamassa hermoromahduksen).

Näin päivällä pitkästä aikaa hyvän työkaverin, joka kysyi miksen osallistu enää mihinkään, en tauoille, työpaikan tapahtumiin enkä syömäänkään. Kuin robottina mumisin jotain kiireestä ja paineesta. Ääneni oli riisuttu ja kalpea, ja hän varmasti mietti miten harmaalta näytän stressin uuvuttamilta kasvoilta. Hän häipyi ja meinasin lyyhistyi kasaan huutamaan, mutta kävelin vain kädet täristen pois.

Iltaan mennessä ei ole vieläkään näkynyt kuukautisia ja nyt vasta aloinkin pelkäämään niiden alkavan hetkellä minä hyvänsä, kun ensimmäiset merkit ovat olleet ilmassa. Vatsassa tuntuu edelleen vähän kummalta, mutta ei mitään niin kovin ihmeellistä kuitenkaan.

PP7

Pelkäämäni PP7 alkaa olla selätetty. Kyllä siinä kävi taas niin, että piinapäivien alettua alkoi aika kulkemaan tappavan hitaasti. Pistoshoitojakso, punktio ja siitä toipuminen tuntuivat menevän ajallisesti supernopeaan tahtiin. Nyt lasken päiviä, tunteja siihen kun pitäisi testata ja ilmoittaa tulos sairaalaan. Tasan viikon päästä viimeistään on tiedossa suuria kyyneleitä tai sitten sitä toista vaihtoehtoa - mahdottoman suurta onnea, jota en uskalla edes ajatella. Viimeksi aloin liian aikaisin tuulettamaan ja pettymys oli aivan hirveä.

Oireita ei ole mitään juuri kovin erikoista, mutta jotain kuitenkin. Lämpöä minulla on ollut 37.3 asteen luokkaa, mutta lämmöt nousee minulla muutenkin juuri ennen kuukautisten alkamista.  Rinnat ovat kosketusarat ja pinkeät - oikein kivat verrattuna normitilaan :) Sitten on jotain hieman ällöttävämpää, eli ilmeisesti keltahormonilääkkeiden sivuvaikutuksena kärsin erittäin vetisestä valkovuodosta. Tätä on jatkunut useamman päivän ajan. Pisteenä iin päällä minulla on kasvojen iho todella huonossa kunnossa, aivan kuin pieni akne olisi puhjennut kasvoilleni. Kova stressi, josta kärsin töissä, saattaa olla myös oma vaikutuksensa tilanteeseen. Olen myös alkanut ilmeisesti stressin takia kärsimään kovasta päänsärystä, joka aktivoituu aina kun menen työpaikalle. Kaikki tämä kuulostaa aivan kamalalta kärsimysnäytelmältä, mutta ihan hyvin minä pärjäilen.

Blastokystejä pakkaseen

Sain viime viikolla tietää lopullisen tilanteen muiden alkioiden kohtalosta labran viljelmistä. Kaikki munasoluthan yritettiin hedelmöittää ICSI-menetelmällä, mikä tarkoittaa mikroinjektiolla vietyä siemennestettä. Yllättäen mieheni spermanäyte oli punktion aikaan uskomattoman hyvä – eteenpäin liikkuvia oli yli 90%! Tällä näytteellä olisi varmasti voinut tehdä IVF:nkin. Emme osaa selittää itsellemme, että mistä syystä tämä huima parannus on tapahtunut. Elintavoissa ei olla tehty mitään erityistä muutosta muuten kuin urheilua on ollut vähemmän loman aikana kuin normaaliarkena. Urheilun määrä ainakin naisella saattaa olla vaikutusta hormonitasapainoon, mutta voisiko näin olla miehenkin osalta?

Joka tapauksessa pitkälle viljeltyjä 5-6 päiväisiä blastokystejä saatiin lopulta pakkaseen 3 kappaletta. Eli jos tämä yritys menee pieleen on minulla vielä kolme muuta mahdollisuutta edellyttäen että kaikki selviävät sulatuksesta. Tulos on mielestäni ihan hyvä, vaikka toivoinkin, että 9:sta olisivat selvinneet kaikki. Nyt tuntuu kuitenkin, että pakkasessa odottaa erityisen sisukkaat ja hyvät alkiot

PP4

PP4 ja täällä voidaan hyvin kiitos ihanan viikonlopun. Kevyen liikkumisen olen päässyt aloittamaan jo PP1:sta eikä nyt ole enää minkäänlaisia outoja punktioon viittaavia tuntemuksia alavatsalla. Eli toipuminen punktiosta sujui tällä kertaa ongelmitta. Nyt piinapäivien ajan käytän Lutinus-nimistä keltarauhashormonia kolmesti päivässä parin viikon ajan. Luultavasti tämä lääke on tehnyt rinnoistani hieman kipeät ja arat. Tai en oikein osaa sanoa, sillä koin rintojen herkkyyttä jo vähän ennen punktiota. Eli mistään vihjeestä mahdolliseen raskauteen ei voi olla kysymys. Mitään muita vihjeitä ei ole tullut. Vähän pelottaa, kun ei ole mitään merkkejä kiinnittymisestä. Harmittaa, kun kiinnittymisvaiheen piti osua juuri tuohon pahimman stressin keskelle. Nyt jännityksellä odotan PP7:aa, joka on minulle seuraava virstanpylväs. Viimeksi sinä päivänä kuukautiset alkoivat ensimmäisen hoidon aikana.

Voihan stressi

Työkiireet- ja paineet alkavat olla taas samalla levelillä kuin ennen lomaa. Ihana rauhallisuus ja zen-olotila ovat muisto vain. Olen yrittänyt parhaani mukaan rauhoittua stressaavassa tilanteessa ajatellen kiinnittymistä yrittävää alkiota, mutta se on erittäin vaikeaa siinä työympäristössä, jossa yritän jotenkuten edes pysyä pinnalla. Minulla on aivan liikaa haastavia tehtäviä päällä samanaikaisesti, jatkuvasti presentaatioita uusille ihmisille, sekä kova paine ylemmältä johdolta kiihdyttää tahtia. Olen introverttiä sorttia ja kaikki esiintymiset ja puheet vievät minusta jo yksistään paljon mehuja.

Tuntuu siltä, että olen aina myöhässä kaikesta siitä mitä teen ja resurssipulan takia ei ole ketään auttamassa. Olen lähestulkoon yksin vastuussa aivan valtavasta kokonaisuudesta, eikä helpotusta ole näköpiirissä vielä pitkään aikaan jos koskaan. Se on valtava ihme, jos mikään alkio kykenee säilymään hengissä näissä stressihormoneissa, hyvä jos minäkään. Tänään koin iltapäivällä pienen romahduksen, kun tajusin, että töitä on jatkettava iltakymppiin saakka, koska olin onnistunut kadottamaan tärkeitä ja aikaavieviä töitä. Lumipallo alkoi vyörymään, kun olin tästä syystä taas myöhässä yhdestä deadlinesta, stressilevelit alkoivat nousta ja samalla aloin hullun lailla sättimään itseäni siitä, että nyt ei saa, ei vaan kerta kaikkiaan voi stressata. Olen saattanut pilata tämän elämänalun, kun en pysty vain rauhoittumaan. Romahdin pieneksi hetkeksi, mutta otin pienen tauon kaikesta ja pääsin hirveästä tilastani eteenpäin taas hiukan rauhallisempana ja normaalimpana.

Pakostakin nousee mieleeni kysymys, että miten yhdistää tällainen työ sitten jos kuvioissa olisikin pieni lapsi? Jotain on muututtava ja nopeasti, tuli se lapsi sitten maailmaan tai jäisi ikuisesti tulematta.

Siirtopäivä

Aika menee hurjaa vauhtia. Juurihan olin punktiossa ja tänään on jo alkionsiirtopäivä. Tällä kertaa olen kuullut vain hyviä uutisia tuloksista ja olen ollut lähes varma koko ajan, että alkionsiirto tapahtuu juuri tänään. Kaiken kaikkiaan ICSI-menetelmällä hedelmöittyi 9 kpl yhdestätoista kypsästä munasolusta, mikä on järisyttävän hyvä tulos tällaiselle, jolle edelliskerralla oli saaliina vain yksi kunnolla jakautunut munasolu. Tällä hetkellä yksi alkio on laitettuna pakastimeen, yksi siirrettävänä kohtuuni tänään ja loput jatkoviljeltäviksi. Muiden kohtalo selviää vasta myöhemmin.

Alkionsiirto on nopea tapahtuma. Ensin saa tietää labratulokset, jotka saa kuulla henkilöllisyystodistuksen esittämisen jälkeen. Olin yhtä hymyä, kun labratyöskentelijä kertoi viimeisimmän tilanteen. Tässä vaiheessa alkoi taas kurkkua kuristaa koko tuleva toimitus liikutuksen takia. Sitten housut alas ja ylös tuolille, kylmää metallia sisään samalla kun painetaan ultralaitteella vatsaa ja tietysti täynnä olevaa virtsarakkoa. Olin juonut vain kolme lasia vettä, mutta silti piti keskittyä kunnolla siihen, ettei liiku tai tapahdu jotain vielä nolompaa, kun rakkoa painetaan sillä tavalla kunnolla. Julkisella puolella ei potilaille ole omaa näyttöä, josta voisi seurata toimenpiteen kulkua. Sokkona olin mukana tilanteessa, kaikki oli ohi ennen kuin tajusinkaan ja vähän hölmistyneenä nousin lähteäkseni. Toivotettiin paljon onnea, onnea, onnea - tallensin niistä jokaisen kuiskauksena pienelle matkalaiselle. Lähdin sairaalalta sisimmässäni tunne jostain arvokkaasta, jota tästä päivästä alkaen kannan niin varovasti, rakastaen ja hellästi kuin vain tiedän.

Toipuminen

Perjantaina toipuminen punktiosta lähti tosi hyvin käyntiin, eikä kamalia kiputiloja päässyt enää syntymään. Hoitaja sanoikin minulle, että on tärkeää ottaa kipu heti hallintaan, ettei se pääse ottamaan yliotetta. Ote taidettiin saada vahvemmilla kipulääkkeillä, joita otin vielä muutaman myöhemmin illalla osittain varmuuden vuoksi.

Olo oli niin hyvä, että pääsin hyvin liikkumaan jo samana päivänä kuin punktio oli. Seuraavana päivänä pääsin jo pidemmälle kävelylle eikä tarvinnut edes jatkaa vahvempaa lääkitystä. En edes tiennyt, että punktion jälkeen vatsa ei turpoa välttämättä ollenkaan ja näin onnekkaasti näyttää käyneen kohdallani nyt. Ihanaa, kun ei tarvitse yhtään spekuloida, että onko hyperimahaa vai ei, kun vatsa näyttää kerta täysin normaalilta. Ainoa mikä on vaivannyt eilisestä lähtien on muun vatsan oireilu, mikä tuntuu kertovan herkkyydestäni vahvoille kipulääkkeille.  Samankaltainen vatsakipu vaivasi minua monta päivää ensimmäiselläkin kerralla. Vointi oli loppujen lopuksi parempi kuin eilen ja pääsin normaalisti töihin. Tällä kertaa siis 2 päivän sairasloma riitti mainiosti.

Seuraava varattu aika sairaalaan on keskiviikolle, jolloin on tarkoitus tehdä tuore alkionsiirto. Tämä tarkoittaa siis, että alkio olisi 5 päivän ikäinen blastokysti. Aikavaraus on edelleen voimassa, eli tulokset näyttävät lupaavilta :)

Punktioraportti nro 2

Voi että miten onnellinen olen tästä päivästä, vaikka hädin tuskin olen toipunut punktiosta ja kipujakin on. Niin hyvin kaikki kuitenkin meni, etten voi kuin hymyillä. Seuraa punktioraportti nro 2.


Yöllä näin tosi outoa unta, jossa kerrottiin, että minun tulisi pistää jotain hormonia vielä ennen munasolukeräystä tunnin välein yön aikana. Heräsin paniikissa, että mitä lääkkeitä olen unohtanut ottaa ja missä ne oikein ovat. Nopeasti tajusin, että oli punktiopäivän aamu ja mitään pistoksia ei ole tarvinnut tehdä enää kahteen päivään.


Mies ja minä lähdimme hyvissä ajoin sairaalaa kohti aamulla, jotta ei tarvitsisi stressata parkkipaikan löytämisen kanssa. Hoitaja oli heti vastassa käytävällä ohjaamassa lepohuoneeseen ja mies käskettiin siltä istumalta labraan antamaan siemennestenäytettä. Samainen hoitaja tuli selvittämään, että mitä tapahtuu seuraavaksi ja että olisin vasta kuudes punktiojonossa, mikä tarkoitti sitä, että odottamaan joutuisi toista tuntia. Tämä ei haitannut minua yhtään, sillä olen edelleen siinä moodissa, että kiirettä ei ole tässä valmiissa maailmassa mihinkään (aah, miten tälläinen zen-olo onkaan auttanut minua hanskaamaan työpaineet- ja kiireet paremmin). Hoitaja oli tietoinen, että tämä on punktio nro 2 minulle ja aloin paasaamaan siitä, kuinka kipuinen olin 1. kerran jälkeen virtsaamisongelmia myöten. Ei jäänyt kellekään epäselväksi, että kuinka kamalaa oli ollut :)


Esilääkityksenä sain särkylääkettä ja otin myös vapaaehtoisen rauhoittavan. Sitten vaihdoin sairaalavaatteet päälle ennen kuin lääkkeet humahtaisi päähän. Kun mies tuli takaisin, minulla heitti mukavasti päästä ja olin tosi hyvällä tuulella, eikä tosiaan jännittänyt ollenkaan. Kahden tunnin odotusaika meni supernopeasti, vaikka en kyennyt juuri keskittyä ja lukea mitään rauhoittavan takia. Kun minut vihdoin tultiin hakemaan toimenpiteeseen, niin silloin tunsin ensimmäisen kunnon jännityksen kouraisevan vatsasta. Tässä vaiheessa mies lähti kaupungilla käymään asioilla ja oltiin sovittu, että palaisi sitten parin tunnin kuluttua.


Itse toimenpidehuoneessa sain heti lisää rauhoittavaa ja kipulääkkeitä. Mieli oli todella rauhallinen ja en pelännyt kohdun seinämän lävistävää neulaa ollenkaan. Hoitaja otti tosi mukavasti minut huomioon koko toimenpiteen ajan ja sain kehuja lääkäriltä, että kuinka helppoa hänen oli työskennellä, kun olin niin rauhallinen ja paikoillaan. Tällä kertaa ei tullut puudutusta, mutta tästä huolimatta en kokenut mitään kovin pahaa kipua kertaakaan. Toki neula nipistää ja keräys tuntuu hiukan epämiellyttävältä, mutta kaiken kaikkiaan toimenpide oli melko helppo ja hyvillä mielin jätin toimenpidehuoneen.


Sitten alkoi itselleni se jännittävin vaihe, että kuinka kipeäksi tulisin punktion jälkeen. Tälläkin kertaa munarakkuloita oli nimittäin toistakymmentä. Ennen kuin ehdin kunnolla edes istua takaisin lepohuoneessa, hoitaja tuli ilmoittamaan, että olivat löytäneet 13 munasolua kaikista niistä kerätyistä rakkuloista. 13! Maailman ihanin onnekkain epäonnennumero! Olin todella tyytyväinen tulokseen ja hoitajakin iloitsi niin hyvästä saaliista. Voisiko todennäköisyydet olla kerrankin meidän puolella?


Noin tunti punktion jälkeen minulle alkoi valitettavan tutusti kipu yltymään kovaksi siltä puolelta, jolta munarakkuloita kerättiin enemmän. Siinä vaiheessa, kun aloin kiemurtelemaan kivusta, oli pakko ilmoittaa hoitajille, että nyt tarvitsee jotain vahvempaa kuin Panadolia. Onneksi olin kertonut tarinani edellisestä punktiosta ja hoitaja ymmärsi heti antaa Tramalia. Mikä ihana tunne, kun kipu alkoi hellittämään tämän lääkkeen turvin.


Olin lopulta viimeinen sen päivän potilaista, joka pääsi lähtemään kotiin, sillä kivut olivat sen verran kovat. Taaskin jäi hieman ihmetyttämään, että miten muut tuntuvat pääsevän niin paljon helpommalla. Pääsin silti lähtemään erityisen hyvillä mielin kotiin, sillä sain reseptin vahvemmasta lääkkeestä kotiinvietäväksi. Tästä piti jonkun aikaa keskustella, mutta sain tahtoni lävitse. On niin paljon mukavempaa olla kotona toipumassa, kun on kunnon lääkkeet varmuuden vuoksi. Toistaiseksi kivut ovat nyt hallinnassa ja ovat paljon miedommat kuin viimeksi, eikä ole edes tarvinnut tukeutua kolmiolääkkeeeseen. Tämä punktiokokemus on ollut kaiken kaikkiaan monta kertaa parempi kuin ensimmäinen :) 10 pistettä siis julkisen puolen munasolukeräystoimenpiteelle ja sen henkilökunnalle.

Lääkkeetön päivä

Eilen pistin viimeisen lääkkeen (Ovitrelle) tasan tarkkaan 36h ennen punktiota niin kuin ohjeissa sanottiin. Ovitrelle on mielestäni kaikista lääkekynistä se helpoin. Neula on niin ohut, ettei sen laittaminen tuntunut yhtään miltään. Kaiken kaikkiaan pistoshoito meni tosi hyvin ja olisin jälleen kerran tähän valmis uudestaankin.

Vatsassa on ollut pieniä tuntemuksia, mutta ei sellaista valtavaa turvotusta kuin viimeksi. Olo oli niin hyvä, että olin normaalisti töissä ja tein jopa yhden ekstratunnin. Tiimille kerroin pienestä toimenpiteestä viikon lopussa jo alkuviikosta ja silloin kukaan ei alkanut utelemaan sen enempää. Eilen oli vaikea tilanne töissä, kun paras työystäväni kysyi suoraan, että mihin operaatioon olen menossa. Tuntui todella pahalta, kun en voinut kertoa ja kiersin asian. Hän jäi varmasti miettimään, että mikä minulla on. Emme ole tunneet toisiamme kuitenkaan kuin vasta muutaman kuukauden. Silti minua jäi vaivaamaan, etten kertonut, sillä olemme avautuneet toisillemme viime aikoina niin paljon kaikesta muusta vakavasta, kuten burnoutista, johon molemmat ajauduimme ennen lomia. On vaan niin paljon helpompaa mennä töihin taas ensi viikolla, kun kukaan ei tiedä mitä sisälläni on menossa.

Oirepäiväkirja

Kerroin aiemmin, että en ole saanut mitään sivuoireita hormonilääkityksestä. Nyt kun aloin oikein miettimään niin rintani ovat olleet jo pari päivää aavistuksen aran tuntuiset. Tämän lisäksi ruokahalu ei ole ollut kovin hyvä ja välillä on pitänyt pakottaa itsensä syömään jotain. Tämä voi toki aiheutua siitä, että en ole päässyt urheilemaan samalla tavalla kuin aiemmin, sillä en ole halunnut ottaa mitään riskiä mahdollisesta munasarjan kiertymisestä tai edes kaatumisesta. Minulla vaikuttaa urheilun puute   vähentyneeseen näläntunteeseen normaalioloissakin, mutta ei tässä olla oltu kuin muutama päivä liikkumatta. Tästä syystä epäilen lääkityksellä olevan jotain vaikutusta asiaan.

Ihoni on myös mennyt hiukan huonoon kuntoon ja on alkanut ilmestymään stressipaukamia. Toisaalta palasin juuri töihin ja iho-oireet voivat aiheutua oravanpyörästäkin. Loma teki kyllä hyvää ja henkisesti tunnen itseni vahvaksi ja valmiina taas vastaanottamaan työelämän haasteita.

Vatsakipuja osalta olen päässyt niin paljon helpommalla kuin viimeksi. Muistan, että viimeksi viimeisinä päivinä ennen munasolukeräystä haaveilin tuskissani punktion tapahtuvan pian, jotta pääsisin eroon paisuvista rakkuloistani. Nyt olo on varsin hyvä eikä minulla ole mitään kiirettä punktioon. Se on hauskaa miten viimeisen viikon aikana on palautunut muistiin kaikki tapahtumat edelliskerran hoidosta yksityisellä. Toistaiseksi mennyt paremmin, en voi kuin toivoa, että sama linja jatkuu hoidon päättymiseen saakka.

Ultra ja mitä sen jälkeen

Kp10 ja ensimmäiset tuntemukset alavatsalla aivan niin kuin ensimmäisellä hoitokerralla. Edellisenä iltana olin vielä tunnin kävelylenkillä, mut nyt ei huvita rehkiä senkään vertaa. Varsinaisia kipuja ei ole, mutta munasolut alkavat tuntua painavilta munasarjoissa.

Aamun ultra jännitti. Pelkäsin koko ajan, että minut säikäytetään jollain huonoilla uutisilla ja olin melkein yllättynyt saadessani tietää, että punktio on kuin onkin tällä viikolla; tarkalleen kolmen päivän päästä. Jäljellä enää viimeisen illan verran Gonal F:ää ja Orgalutrania, vastahan aloitin! Hoitoon kuului lopulta vain kahdeksan stimulaatiopäivää. Tämä ajanjakso meni hirvittävän nopeasti. Niin lyhyt aika verrattuna 7,5 kuukauden jonotukseen. Sen verran jouduin yhteensä odottamaan julkisella puolella näitä hormonicocktaileja.

Tämä IVF-hoito muuttui sittenkin lääkärien päätöksellä ICSI:ksi, eli munasolujen mikroinjektiolla mennään punktion jälkeen eteenpäin. Olen todella onnellinen, että tätäkin nyt kokeillaan. Yksityisellä puolella ICSI maksaisi monta sataa euroa enemmän.

Kp8 ja Orgalutran

Vaikka pistäminen on mennyt hyvin tässä hoidossa, silti melko vastahakoisesti otin Orgalutranin pois eilen paketistaan ja viivyttelin toimenpiteen aloittamista myöhäisiltaan. Kyseessä on siis ns. jarrulääke, joka estää munasolujen ennenaikaista irtoamista ennen suunniteltua munasolupunktiota.
Orgalutranin vaikuttava aine on ganireliksi ja se kuuluu gonadotropiinia vapauttavien hormonien estäjien lääkeaineryhmään ja se vaikuttaa estämällä luonnollisen gonadotropiinia vapauttavan hormonin (GnRH) toimintaa. (*Lääkeinfo.fi)

Orgalutranin piikki on tylpempi ja neula vähän paksumpi kuin muissa lääkkeissä, ja tästä syystä sitä on hankalampi saada ihosta lävitse. Tämä oli hyvin mielessäni edelliskerroista ja tartuin rohkeasti ruiskuun ja työnsin sitä heti hieman suuremmalla voimalla kuin Gonal F:ää vatsanahasta sisään n. 45 asteen kulmassa. Eihän se kivalta tuntunut, mutta ei kovin ollut kivuliastakaan. Ja mikä parasta, sain heti piikin helposti ihon lävitse. Tämän jälkeen tuttu kirvely ympäröi pistoskohtaa, mutta meni nopeasti ohitse.

Vatsan alueella ja muutenkaan ei ole ollut vielä mitään tuntemukisia kasvavista munarakkuloista. On alkanut mietityttämään, että toimiiko koko lääkitys tällä kertaa ollenkaan. Toisaalta viimeksi minulla ei ollut selviä tuntemuksia ennen kuin kp10-päivänä. Tilanne selviää hyvinkin pian, sillä huomisaamuna (kp10) on aika ensimmäiseen IVF-ultraan. Todennäköisesti tämä jää viimeiseksi ultraksi ennen punktiota, jos kaikki menee niin kuin pitääkin.

Kp6 ja ajatuksia uudesta hoidosta

Ajattelin listata vähän tuntemuksia tästä juuri alkaneesta koeputkihoidosta, joka on meille järjestyksessään jo toinen:

• On se totta, että kun yhden hoidon on jo kertaalleen suorittanut, eivät piikit ja piikitykset tunnu juuri enää oikein miltään. Toki piikit pistävät, mutta tilanne ei hermostuta yhtään. Työnnän lääkkeen sisään ajattelematta pistääkö vai ei, eivätkä kädet hikoa niin kuin ensimmäisessä hoidossa. Viime marraskuussa saatoin istua ruisku kädessä useamman minuutin ajan ihmettelemässä, että milloin viitsin laittaa. Nyt olen suorittanut kaiken ennätysnopeasti - kynän korkki auki, piikki kiinni kynään, lääkkeen annostus ruiskuun, vatsapoimusta kiinni ja eikun menoksi.

• Tälläkään kertaa en ole saanut mitään sivuoireita lääkkeistä - toisaalta onkin vasta neljäs lääkkeellinen päivä.

• Ensimmäisellä kerralla hoito oli lähestulkoon mielessä vähintään kerran tunnissa. Tällä kertaa hädin tuskin muistan illalla, että on pistämisen aika. Toisena päivänä melkein unohdin kokonaan ja myöhästyin ajankohdasta yli puoli tuntia. Toivottavasti vähänlaisella stressaamisella olisi myönteinen vaikutus lopputulokseen.

• Viime kerralla mietin jonkun verran punktiota itse toimenpiteenä. Silloin ei tullut mieleenkään, että tuska alkaisi vasta punktion jälkeen. Nyt minua eniten mietityttää, että kuinka monen päivän sairaslomalla selviän. Sairaalasta kerrottiin, että tiedossa olisi vain 2 sairaslomapäivää. Viimeksi vielä neljäntenä päivänä oli liikkuminen vaikeaa, eli ajattelin neuvotella enemmän sairaslomapäiviä kuin luvatut kaksi. Niin toivon, että selviäisin pienemmillä kivuilla tällä kertaa. Toisenlainen lääkitys voi tässä auttaa.

• Minua stressasi todella paljon kesän alussa töiden suhteen, että minun pitäisi peruuttaa jotain jo luvattuja työmatkoja, sillä alkukesä oli superhektistä aikaa töissä. Töiden takia ei oikeastaan haitannut yhtään, että hoito siirtyi, sillä olisin joutunut todella haastaviin ja epämukaviin tilanteisiin. Nyt onneksi tilanne on hiukan helpompi ja minun ei tarvitse peruuttaa mitään isoja tapaamisia töissä sairasloman takia. Muutaman palaverin uudelleenjärjestely tuottaa hiukan haasteita, mutta eiköhän sekin jotenkin järjesty.

• Ensimmäisellä hoitokerralla mietitytti kovasti, että miten selviän kaikista juhlimishaasteista, sillä oli pikkujouluaika :) Juuri nyt punktion sairaslomani aikaan on ystäväni suuret juhlat, joita ollaan suunniteltu yli puolen vuoden ajan ja minultakin odotetaan ohjelmanumeroa ja kyydityksiä ja jos mitä. On ollut todella vaikeaa olla kertomatta, että en pääsekään mukaan. En ole vielä keksinyt, että miten hoidan koko tilanteen. Olen nyt vain yrittänyt livistää muilla tekosyillä kaikista tehtävistä ja voin vain kuvitella, että mitä jotkut saattavat jo ajatella minusta. On vaan pakko laitettava hoidon tällaisten asioiden edelle ja olla välittämättä muiden ihmisten mielipiteistä. Juhlatoimikunnassa on niin paljon ihmisiä, joita en tunne ollenkaan ja ymmärrettävästi en halua tuoda tätä asiaa esille siinä ryhmässä. 

• Viimeksi tuskailin siitä, että aika menee niin hitaasti hoidon alettua. Nyt jotenkin minulla ei ole kiire mihinkään ja annan päivien lipua ohitseni hitaasti, nopeasti tai sillä tahdilla kuin ne nyt menevätkin. Olen niin turtunut odotukseen ja epäonnistumisiin, että olen oppinut olla kiirehtimättä. Itse matka voi olla nimittäin paljon parempi kuin se mihin se lopulta päättyy.

Lapsettomuushoito nro 2

Edellinen kierto venyi taas todella pitkäksi ja pääsin ilmoittautumaan lapsetttomuushoitoon julkiselle puolelle kuukautisten alettua vasta nyt elokuun puolella. Heti seuraavana päivänä ilmoittautumisen jälkeen kuulin aivan ihania uutisia - saan vihdoin aloittaa pistoshoidon kp3:sta ja punktiollekin on tehty alustava varaus! Päällimäisenä tunteena on valtava helpotus siitä, että saan viimein kauan kaipaamani hoidon ja toivonkipinä palaa suurempana kuin pitkään aikaan.

Tänään pistin 10 kuukauden pistostauon jälkeen Gonal F - lääkekynästä. En jännittänyt yhtään ja tuikkasin hymyissä suin lääkkeen vatsanahasta sisään. Pistäminen ei ole koskaan ollut näin kivaa, niin vapautunut olo on siitä, kun hoito on alkanut :)  Olen onnellinen.

Lomalla!

Aloitin loman parisen viikkoa sitten ja ei olisi voinut olla parempi ajoitus. Parisuhteessani on ollut todella myrkyttynyt ilmapiiri pääasiassa sen takia, että olen voinut niin huonosti työstressin ja siitä aiheutuneen jonkun sortin masennuksen takia. Mieheni ei ole osannut olla tukenani vaan on ollut vihainen minulle siitä, että olen suostunut siihen valtavaan työtaakkaan. En ole osannut selittää kunnolla, että miksi niin teen. Hänelle tuntuu olevan vaikeaa muistaa, että kuinka raskasta lapsettomuus minulle on, sillä hänelle se ei ole samalla tavalla kamalaa.

Itkin vielä lentokoneessa matkalla etelään, mutta kun perille pääsimme tuntui kuin musta verho olisi vedetty päältämme pois; aloimme pitää taas toisiamme kädestä ja hymyilemään kilvan auringon kanssa. Taas sen sai huomata, että tarvitaan kunnon etäisyys vaikeisiin asioihin, jotta niitä voi tarkastella tarvittavalla rauhallisuudella. Olen ollut lomalla pitkästä aikaa onnellinen ja nauranut aitoa naurua. Stressi ja huolet on poissa, voi kun voisi olla aina näin.

Matkalleni pakkasin mukaan yhden Gonal F -kynän. Tätä lääkettä minun tulisi käyttää ensimmäiset 9 päivää seuraavan hedelmöityshoidon alussa. Kiertoni on niin mitä sattuu - kaikkea 3-5 viikon väliltä, että ei tiedä varmasti alkaako hoitoni jo matkan aikana. Julkisen puolen hoitaja viestitteli minulle, että lääke kannattaa ottaa mukaan, vaikka ei voida (taaskaan) luvata sitä, että mahtuisin mukaan elokuun hoidon saajien onnekkaseen ryhmään suurimmaksi osaksi siitä syystä, että kiertoni vaihtelee niin paljon. Viime kuussa kiertoni oli ennätykselliset 38 päivää ja ehdin taas jo kuvitella vaikka mitä meidän pienestä, sillä minulla oli harvinaisesti kipeät rinnatkin koko viimeisen viikon kierrosta. Aivan kuin silloin ensimmäisen hoidon aikaan. Ehkä viime kuussa tärppäsikin ja olisin voinut saada onnellisen päätöksen hoidon peruuntumiselle. Mutta kuten tiedetään, tälläkään kertaa ei ollut onni meidän puolella.

Ai että miten menee?

Viimeiset pari kuukautta olen tehnyt aivan hulluna töitä. Olen peittänyt surun lapsettomuudesta työtaakan ja -stressin alle.

Olen burnoutissa, mutta en välitä. Tämä tuska ei ole mitään sen toisen rinnalla.

Olen ollut niin kiireinen ja pää täynnä painetta kaikesta muusta, ettei suru ole päässyt pinnalle kuin aivan pieniksi hetkiksi. Pari kertaa olen romahtanut ja silloin olen ollut jossain todella syvällä. Yhtenä iltana olin yksin mökillä, mieleni valtasi suuri syleilevä rauhallisuus ja hetken ajattelin, etten ikinä lähde sieltä enää mihinkään. Ei ole koskaan aiemmin ollut näin paljon synkkiä ajatuksia mielessä ja tiedän, että pitäisi hellittää tahtia ja käydä ehkä ammattilaisen puheilla. En vaan voi nyt viime metreillä luovuttaa ja myöntää, etten pysty tähän. En anna minkään mielenhäiriön estää sitä, ettenkö saisi vihdoin sitä hoitoa.

Välillä itsekin ihmettelen sitä, että miten pystyn niin paljoon ja kuinka vahva olen. Jos kestän tämän koittelemuksen, pystyn mihin vaan. Jos kaadun niin kaadun saappaat jalassa.

Hoito peruutettu

Olen murtunut. Mikään muu ei kuvaa paremmin tunnelmaani nyt.

Kp1 tapahtui eilen. Tämän jälkeen ilmoittauduin hoitoon. Vähän myöhemmin hoitaja soitti, että hoitoni ei tapahdu osaltani tähän kiertoon. Syy on se, että lääkäri oli arvioinut punktioajan väärälle viikolle ja siirto toiselle viikolle ei onnistu, koska se on jo täynnä toisten naisten punktioita.

Tällaista on palvelu julkisella puolella. En ollut osannut ollenkaan varautua tähän, pettymyksen tunteet ovat yhtä suuret kuin silloin, kun ensimmäinen lapsettomuushoito epäonnistui. Nyt viimein ymmärrän, miksi monet vannovat yksityisen klinikan nimeen.

En kyennyt hoitamaan puhelua oikein ja kysymään mitään järkevää, koska en itkemiseltäni pystynyt puhumaan kunnolla. Heinäkuussa klinikka on kiinni, eli hoito on ehkä elokuussa. Jos silloinkaan. Lisää odotusta, 8 viikkoa, ehkä 12. Olin sopinut lomiani elokuulle, mutta nyt ne pitää varmaan peruuttaa, mutta ei voi siirtää heinäkuullekaan, koska sinne on jo sovittu työmatkoja. En voi pitää lomia, en saa lapsettomuushoitoja, elämäni on vain työtä, työtä ja työtä.

Tuntuu, että kuljen sumussa, enkä perille pääse.
Meille ei ole tarkoitettu lasta.

ovulaatioyllätys

Päätin olla ottamatta stressiä viimeisestä luomuyrityksestä ennen hoidon alkua ja ovulaatiotakin testailin aika randomisti.  Töistä olen stressannut sitäkin enemmän, ja näillä stressileveleillä on varmaan mahdotonta raskautua. Teen vaativaa asiantuntijatyötä ja on todella hankalaa sijoittaa ja ajoittaa lapsettomuushoitojakin tähän rumbaan.

Viime viikolla hätkähdin kuitenkin outoon tunteeseen alavatsan tuntumilla ja kivussa oli jotain etäisesti hyvin tuttua, mutta silti jotain erilaista kuin kuukautiskipu. En ole mielestäni koskaan aiemmin tuntenut ovulaatiota. Testikin näytti todistettavasti kahta kirkkaanpunaista viivaa. Hihkuin onnesta, sillä olimme ajoittaneet peiton heiluttelun juuri oikein - edellisillalle ja vielä samalle päivälle. Kipu oli hyvin samanlaista kuin mitä tunsin viime vuonna niinä päivinä juuri ennen munasolupunktiota. Olin todella yllättynyt, että ovulaatiokipu oli niinkin voimakasta enkä usko, että olen voinut aiemmin voinut olla huomaamatta sitä, sillä aistit ovat olleet jo vuosien ajan herkkänä alavatsan tuntemuksille. Olisipa helppoa, jos ovulaation voisi aina tuntea näin.

Ovulaatiosta seuraavana päivänä minulla oli viimeinen suunnittelukäynti lapsettomuuspolilla, jossa käytiin läpi vielä tulevia lääkkeitä pistoksineen, sekä annettiin suuripiirteinen aikataulu. Ultra todisti, että ovulaatio oli lähtenyt juuri siitä, jossa olin irtoamisen tuntenut. Nyt siis ollaan siinä vaiheessa, että odotellaan kuukautisten alkua ja siitä ne pistokset lähtevät tuttuun tyyliin käyntiin. Tällä kertaa tosin vähän erilaisella lääkityksellä, joka varmistaisi paremmin sen, että saataisiin enemmän laadukkaita yksilöitä ja vähemmän pieniä munasoluja, joista ei ole hedelmöittymään.

Viimein

Tänään kilahti jännittävät viestit omapolulta. Minulle on tehty viimein ensimmäiset ajanvaraukset koskien seuraava hedelmöityshoitoa. Parin viikon päästä on jo ultra, joka on viimeinen ennen pistoshoitojen aloittamista. Ennen ultraa täytyy mennä vielä kerran verikokeisiin. Hoitajan viestin mukaan punktio on viikolla 24 tai ehkä jo aiemmin. Jos kaikki menee suunnitellusti, niin ennen Juhannusta olisi siirretty alkio nro 2 matkaan mukaan. Heinäkuun alussa voisin aloittaa loman joko maailman onnellisin tai sitten vähän synkemmin mielin.

Minulla on mennyt aivan ohi mediassa, että julkinen sektori on siirtynyt/siirtymässä digitaalisiin hoitopolkuihin. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikille potilaille luodaan tili omapolku.terveyskyla.fi -sivustolle. Tämän tilin kautta saa mm. tietoa ja ohjeistusta hoidoista, täytetään kaavakkeita sekä varataan aikoja, jotka tulevat näkyviin omaan kalenteriin. Näin varmasti vältytään puhelinsoitoilta ja ylimääräisiltä lääkärikäynneiltä. Melko edistyksellistä! Aluksi minua ahdisti, että kaikki hoitoa valmistelevat asiat tehdään vain sähköisesti, sillä kyseessä ei ole mikään simppelein hoitopolku, mutta toistaiseksi kaikki on mennyt tosi hyvin. Olen mielestäni saanut jopa enemmän tietoa hoidosta tällä kertaa kuin viimeksi yksityiseltä lääkärin kertomana.

Ai että tuntuu hyvältä, että viimein alkaa taas tapahtumaan.

Reality checkpoint

Tämä kevät on mennyt vauhdilla, vaikka helmikuussa tuntui siltä, että kesäkuuhun on ikuisuus. Aika menee nopeasti, kun keskittyy elämään hetkessä ja unohtaa kaiken odottamisen. Taas tuli todistettua, että on se oleminen niin mahdottoman helppoa, kun ei tarvitse ajatella lapsettomushoitoja, eikä ravata  lääkärissä asian takia. Olen keskittynyt täysin itseeni, urheillut rakastamaani lajia enemmän kuin ikinä ja vahingossa saanut itseni parempaan kuntoon kuin koskaan. On mahtava tunne, kun kunto riittää ihmeellisiin suorituksiin jopa useampana päivänä peräkkäin. Jos ei minulla lasta ikinä suoda, niin intohimoani teen hautaan saakka. On lohduttava tieto, että on jotain mistä tulen aina nauttimaan, vaikka olisin yksin jopa ilman miestäni.

 Tiedostan, että kaikki tämä tekeminen on pakenemista realiteeteista, joita joudun pian kohtaamaan. Seuraavan kerran, kun kuukautiseni alkavat, on minulla lupa ilmoittautua hoitoon. Olen aika peloissani, että miten kestän seuraavan kerran. Viime marraskuun muistan nyt mustana, kun kaikki viimeksi tapahtui.

Kun vika onkin toisessa

Olin epäillyt sitä jo jonkin aikaa. Viimeistään silloin, kun lueskelin yksityiseltä lapsettomuusklinikalta haettuja papereita kaikesta, joka liittyy lapsettomuushoitoihimme. Mieheni sperma ei ole niin täydellistä kuin se voisi olla. Tai itse asiassa, se on aivan siinä rajalla, että voidaanko sitä sanoa edes ok:ksi. Olen todella yllättynyt ja pettynyt, että yksityisen klinikan lääkäri ei ole ottanut tätä ikinä puheeksi. Olemme kuukaudesta toiseen menneet sillä ajatuksella, että meissä ei ole mitään vikaa, ja olemme vain tuijottaneet minun ultriani ja sopivaa ajankohtaa, jolloin siittiöiden tulisi olla oikeissa asemissa miettimättä sitä, että liikkuvatko ne siittiöt oikeasti sinne minne niiden kuuluisi.

Nyt en ole enää yhtään yllättynyt, että miksi vain yksi munista IVF-hoidon aikaan hedelmöittyi. Samaan aikaan tehdyn sperma-analyysin mukaan eteenpäin liikkuvia siittiöitä on ollut 0%. Puhdas nolla! Miksi ihmeessä, klinikka ei tehnyt meille ICSI:iä? Miksi meille annettiin niin paljon turhaa toivoa, että luonnollinen raskaus on mahdollinen, kunhan vaan yritämme ja yritämme?

Joka tapauksessa, yritän nyt unohtaa menneet ja jossittelun ja keskittyä tulevaan. Julkisen puolen lääkärin mielestä miehen sperman takia seuraava hoito olisikin ICSI. Lääkityskin tulee olemaan aivan toinen ottaen huomioon edellisen hoidon epäonnistumiset. Minulla on nyt luottavainen olo siitä, että ehkä me voimmekin onnistua, kun jotain vikaa löytyi.

Viikko suunnittelukäynnin jälkeen oli minulle todella vaikea. Olin masentunut ja itkuinen, sekä mietin luopumista kaikesta. Viikon jälkeen tuska onneksi helpotti. Päätimme mieheni kanssa yhdessä tuumin, että nyt riittää tämä hirviömäinen käyttäytyminen. Aloimme suunnittelemaan lomaa tälle kuulle ja kaikkea ihanaa tapahtuu myös huhtikuussa. Se hyvä puoli jonottamisessa on, että voin vihdoinkin suunnitella ja lähteä lomalle, sekä keskittyä nauttimaan elämästä.

Maailman pisin jono

Tällä viikolla tuli käytyä suunnittelemassa taas yhtä koeputkihoitoa ja tällä kertaa kunnallisen puolen vastaanotolla. Olo on pettynyt ja turhautunut. Jono on aivan valtavan pitkä - 5 kuukautta, ja vasta alle puolet tästä ollaan nyt kärsitty. Jos olisin tämän tiennyt, niin olisin aivan varmasti mennyt yksityiselle tekemään yhden hoidon heti alkuvuodesta hinnasta ja velkaantumisesta välittämättä.
Harmittavasti kuukautiseni ehtivät juuri alkaa päivä ennen vastaanottoaikaa, enkä ehdi enää tässäkään kuussa pikana yksityisellä klinikalla hoitoa aloittamaan. Tästä seuraava kierto menisi jo huhtikuun puolelle, enkä uskalla ottaa enää siinä vaiheessa riskiä, että hoito menisikin päällekkäin julkisen puolen kanssa. On aivan pieni mahdollisuus, että jono olisikin vain 4kk, mutta siihen ei annettu paljon toivoa.

Eniten minua ahdistaa, että hoito on meneillään ehkä juuri silloin, kun on juhannuspyhää ja heinäkuukin aivan ovella. Tuurini on juuri sellaista, että siirto menee varmaan vasta joskus syksylle.
Että hyvästi vaan lapsitoiveet tälle keväälle. Aikaikkunat ovat sulkeutuneet, koska laitoimme rahan tämän edelle. Surettaa ja itkettää. Luopunut olo.

Lapsettomuuden hinta

Vihdoin otin excelin kauniiseen käteen ja laskin, että kuinka paljon yksityisen puolen hoidot meille yhteensä ovat tähän asti maksaneet.

Kävin siis lapsettomuushoidoissa yksityisellä viime vuoden huhtikuusta tämän vuoden tammikuulle saakka sisältäen yhden keinohedelmöityshoidon nimeltään IVF. Koska hoidon tulos oli huono, emme maksaneet kuin yhdestä alkion siirrosta ja valitettavasti säästyimme myös pakastamiseen liittyvistä kuluista. Tein jo joulukuussa päätöksen, että jatkamme hoitoja julkisella puolella melko lailla puhtaasti taloudellisista syistä. Henkisesti oli nimittäin todella raskasta, että epäonnistuneen hoidon lisäksi pankkitili oli tyhjä. En uskonut kestäväni mahdollisesti toista epäonnistunutta hoitoa ja rahoittaa sitä aivan viimeisimmällä säästöilläni. Päätimme siis tässä vaiheessa säästää rahaa yksityiselle puolelle myöhempään käyttöön, ja nyt kokeilisimme välillä julkisrahoitteista hoitoa.

Meidän omasta taloudesta sen verran, että minulla ja miehelläni on melkein samat vuositulot ja olemme sopineet, että maksamme kaikki hoidot puoliksi. Tämä sopimus tosin tehtiin vasta koeputkihoidoista eteenpäin, eli lokakuun loppuun maksoin kaikki laskut aivan itse. Tämä voi kuulostaa jonkun korvaan kummallisesti, mutta olemme tottuneet siihen että olemme melko taloudellisesti riippumattomia toisistamme. Mutta jotta peli kävi reilummaksi, tuli hän maksumieheksi koeputkihoidon aikana, jolloin hoidoille tuli paljon enemmän hintaa.

Ajalta ennen IVF:ää toukokuulta lokakuuhun maksoin keskimäärin 245 euroa / kuukausi ultra- ja suunnittelukäynteihin. Tämän lisäksi lääkkeisiin meni n. 47 euroa /kuukausi, joinakin kuukasina enemmän ja joinakin toisena vähemmän. Huhtikuu oli siitä erilainen, että silloin minulle tehtiin isompi operaatio (polyypin poisto) ultra- ja suunnittelukäynnin lisäksi, ja tästä syystä hintalappu tässä kuussa oli niinkin suuri kuin n. 670 euroa. Kaiken kaikkiaan lasku huhti-lokakuulle oli 2500 euroa lääkkeineen ja tämä tuli pelkästään minulle maksettavaksi.

Marraskuussa koitti sitten IVF-hoito. Yhteenlaskettu summa lääkkeineen marraskuun hoidolle oli 3277 euroa sisältäen yhden tuoresiirron. Lääkekattoni ei päässyt yhdellä koeputkihoidolla ylittymään, eli en saanut yhdestäkään reseptilääkkeestä mitään suurta hintahyvitystä. 3277 euroa meni ja ainoa hyöty oli se, että opimme sen, että kokeiltu stimulaatio-ohjelma ei ollut minulle sopiva. Eli aivan samanlaista ohjelmaa ei ehkä kannattaisi uudestaan yrittää.

Joulu- ja tammikuussa kävin vielä muutaman kerran yksityisellä. Nämä käynnit yhteenlaskettuna kaikkiin viime vuoden hoitoihin ja lääkkeisiin saan summan, joka on on noin 6500 euroa.
On hassua ajatella, että useimmat pariskunnat saavat tämän kaiken ilmaiseksi raskautumalla luomusti. Niin se vaan on, ettei onnea rahalla voi ostaa.

Vastasyntynyt

Viimein pääsin tutustumaan ystäväni muutaman viikon ikäiseen vauvaan <3 Olin suunnitellut ennen vierailua, että nyt viimein avauduin ja kerron lapsettomuudestani, sillä olin aivan varma, että puheet ajautuvat meidän perheunelmiin. Toisin kuitenkin kävi. Vierailulla oli myös toinen ystäväpariskunta samaan aikaan ja keskustelu oli vain ja ainoastaan uudessa tulokkaassa. Ei ollut puhettakaan siitä, että mitä tapahtuu meidän muiden elämässä, vaan keskityttiin ihailemaan ja ihmettelemään pikkuista (sekä käymään läpi yksi hirvittävä synnytyskokemus). Sydämeni taisi vähän haljeta ihastuksesta. Olin niin iloinen, etten tuntenut vierailun aikana kateutta tai katkeruutta, mitä alustavasti pelkäsin. Niin täydellinen ja ihana pieni oli, että omat murheet saivat hetkeksi väistyä.

Ovisplussa!

Luulin, että tämä kierto oli jo taputeltu. Olin jo vähän masentunut, kun ei mielestäni harrastettu seksiä tarpeeksi oikeen aikaan. Tänä aamuna tein viimeisen ovulaatiotestin (kp18 jo) ja ruutuun ilmestyi heti kaksi kirkuvan punaista viivaa. Ei epäilystäkään, että testi olisi jotain muuta kuin positiivinen. Mieheni oli jo ehtinyt lähteä töihin ja pieni paniikki iski, että pitääkö minun käskeä hänet takaisin kotiin. Testin ohjeiden mukaan ovulaatio tapahtuu vasta 24-48h sisällä, mikä rauhoitti minut odottamaan miehen näkemisen vasta illalla.

Olisipa ironista tulla raskaaksi kierrosta, jossa lääkäriä en ole tavannut ollenkaan ja seuraavassa  kuussa tarkoitus aloittaa  koeputkihoito tai vähintään sen suunnittelu.
En haaveilusta rikki mee ja sille annan luvan.

Oman elämänsä lääkäri

Tämä oli ensimmäinen kierto 10 kuukauteen, kun yritämme raskautta ns. sokkona. Aina aiemmissa kierroissa ovulaation ajankohta ja munasarjojen tilanne on tarkastettu yksityisellä ultrassa, joinakin kuukausina jopa kahdesti. Tällä kertaa päätin säästää ja en mennyt tuhlaamaan jälleen 150-300 euroa pelkästään tilanteen tarkastamiseen vähän kahdesta syystä: aiemminkaan tästä tarkastuksesta ei ole ollut paljon mitään hyötyä ja nyt on vain enää kaksi viikkoa aikaa ensimmäiseen käyntiin julkisella lapsettomuuspolilla.

Olenkin tässä kierrossa leikkinyt itse omalääkäriäni ja yrittänyt arvioida ovulaation ajankohtaa tekemällä useampia ovulaatiotestejä, sillä en pysty sitä fyysisesti mitenkään tunnistamaan. Tietysti juuri tässä kuussa testit ovat näyttäneet todella hailakkaa viivaa aina kp10-kp15 enkä ole pystynyt mitenkään varmuudella arvioimaan, onko ovulaatio nyt tapahtumassa vai ei. Täytyy siis testailla ainakin vielä toinenkin viikko, jos viivat alkaisivatkin vahvistumaan vähän myöhemmin. Joka tapauksessa toimiminen itse itsensä omalääkärinä ei tunnu olevan aivan niin helppoa kuin kuvittelin, vaikka olen oppinut tuntemaan kiertoni ja sen oikut melko hyvin viimeisen vuoden aikana. Kaikkien näiden ovulaatioihmettelyiden keskellä en voi taas kuin kiroilla itsekseni, että kuinka hemmetissä tämän maapallon suurin uhka on ylikansoitus, kun joillekin tämä lapsenteko on todellista rakettitiedettä!

Suuria toiveita en tästä kierrosta (taaskaan) elättele ja ajatukset alkavat olemaan jo vahvasti seuraavassa koeputkihoidossa. Vielä kaksi pitkää viikkoa ensimmäisiin vastauksiin seuraavasta askeleesta oman elämäni kuun valloituksesta.

Kp1 ja harmitus

Edellinen viikko oli kurjin hetkeen. Ilmeisesti aktiivisten petihommien takia sain aiheutettua itselleni virtsatietulehduksen, joka ei ole ollut harmina moneen vuoteen. Myöskin antibiooteilta olen säästynyt ainakin viimeiset neljä vuotta ja kyllä otti päähän alkaa sekoittamaan vatsaa niillä. Ostin samalla apteekkireissulla hiivalääkkeitä, sillä antibioottikuuri laukaisee minulla 100% varmuudella aina aivan hirvittävän ja kammottavan hiivatulehduksen. Tätäkään vaivaa minulla ei ole vuosiin ollut, ja oikein "innolla" odotan tapaamista tämän vanhan hankaluuden kanssa.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Olen kokenut olevani jouluukuusta saakka väsyneempi kuin aiemmin ja kävin työterveyslääkärillä juttelemassa asiasta. Verikokeet osoittivat sitten, että minulla on lievä anemia, eli rautaakin saa ruveta popsimaan urakalla seuraavat 3-4 kuukautta. Apteekista lähti tavaraa mukaan varmaan jollain sadalla eurolla - kyllä taas kirpaisi.

Viikon viimeisen päivän kruunasi kuukautisten alkaminen, mikä tuli aika yllätyksenä, sillä en odottanut superlyhyttä kiertoa (kp24), kun joulukuun oli odotettua pidempi (kp31). Eniten tässä lyhyessä kierrossa harmitti se, että todennäköisesti seuraava ehtii alkaa juuri, kun minulla on ensimmäinen käynti julkisen puolen lapsettomuusklinikalla. Tämä taas siirtää hoitojen alun ainakin kuukaudella eteenpäin, mahdollisesti jopa huhtikuulle saakka, jolloin minulla on sovittuna jo yksi kiva reissu ja hiihtolomankin olin suunnitellut pitäväni vasta silloin. Eli kevään kaikki kivat suunnitelmat menevät todennäköisesti aivan pipariksi. Tai oikeastaan on aivan turha yrittää suunnitellla keväälle yhtään mitään, kun hoidon ajankohta on yksi suuri mysteeri.

Kirsikkana kakun päällä kaikki nämä ikävät asiat tapahtui vielä viikolla, joka oli minulle töissä henkisesti erittäin raskas stressin ja ahdistuksen takia. Työyhteisössäni on muutama henkilö, jotka toiminnallaan myrkyttävät työilmapiiriä, mikä vaikuttaa jo omaankin hyvinvointiin. En päässyt koko viikonloppuna ikävien asioiden puimisesta eroon, vaan viikko alkoi samalla ahdistuksella.

Tästä viikosta on pakko tulla paljon parempi.

Hiljaa eteenpäin

Hiljaa etenee vauvaprojektin kanssa.
Tässä kuussa olen käynyt verikokeissa julkisen puolen tutkimuksia varten, sekä hakenut kaikki paperit yksityiseltä lähetettäväksi eteenpäin Hus:iin. Vielä pitäisi ehtiä käydä postissa punnitsemassa paperit ja ostaa sopivan hintainen postimerkki. On nimittäin aika painava kasa hoitohistoriaa koossa aina viime huhtikuulta saakka (sitäkin raskaammalla sisällöllä). Kaiken tämän jälkeen pitäisi vielä 4,5 viikkoa odottaa ensimmäistä aikaa lisääntymislääketieteen yksikössä.

Odotellessa yritämme toki raskautta apuna ainoastaan letrozole. Nyt on menossa kp21 ja peittoa on heiluteltu tunnollisesti koko viimeinen viikko. Ovulaatiotesti näytti plussaa jo viime viikon torstaina (kp15), eli nyt ei ole juuri enää mitään tehtävissä meidän osalta. Terveellisesti ja vähällä alkoholilla olen pyrkinyt elämään ihan vaan senkin takia, että julkisen puolen hoidot pystytään aloittamaan hyvistä lähtökohdista.

Tästä kierrosta jos ja kun ei natsaa, niin seuraavan kierron aloitus on jo odotettavissa ensi viikolle. Toivottavasti se on viimeinen "luomu"kierto ja sen jälkeen heti maaliskuussa alkaisikin jo seuraava koeputkihoito.

Kun hyvä ystävä saa lapsen (ja sinä vain jatkat yrittämistä)

Yksi hyvistä ystävistäni saa lapsen näillä näppäimillä. Siitä asti, kun kuulin hänen raskaudestaan on minun tehnyt mieli kertoa omista hoidoistani. Kävi nimittäin niin hassusti, että he aloittivat siinä kuussa yrittämään raskautta, kun minä olin ensimmäistä kertaa lapsettomuusklinikan vastaanotolla. Kliseisesti heillä tärppäsi ensimmäisellä yrittämällä. Heidän tarinansa ja raskauden ajoitus on tehnyt minulle todella kipeää, vaikka samalla en malta odottaa, että tapaisin pian syntyvän pikkuisen. Satuttavinta oli kuulla siitä, miten olivat järkyttyneitä, että tärppäsikin niin nopeasti. Ja siitä, kuinka huolettomasti olivat miettineet sitäkin, että jos ei heti onnistu niin sitten vain koeputkihoitojonoon. Voi kuule, tietäisittepä  miten sekin voi olla vuosien projekti. Meillä päin julkinen vaatii 2 vuotta yritystä, eli olisitte voineet päästä jonoon vuonna 2019, mutta sitten olisittekin jo aivan liian vanhoja ja maksaa itsenne kipeäksi yksityisellä. Kaikki tämä jäi teiltä murehtimatta, ette tiedäkään kuinka onnekkaita olette. 

En ole löytänyt sopivaa paikkaa tai aikaa, että milloin kertoisin omasta tilanteesta. Pelkään, että voisin rikkoa jotain heidän onnestaan. En halua kertoa, sillä luulen hakevani sillä vain sääliä kohtalooni. Olen miettinyt tapoja, että miten kertoa, jotta mitään ei menisi rikki ilman epämukavia hiljaisuuksia. Kertoa jotenkin sillä tavalla huolettomasti kuin se olisi kenen tahansa arkipäivää. Mutta toisaalta, miksi minun pitäisi esittää, että kaikki on huoletonta, kun se ei sitä ole. 

Viimeistään, kun tapaan pikkuisen, on varmaan vaikea enää pidättää tunteita omasta lapsettomuudesta. Kuuntelen sydäntä ja annan mennä.

Yhdentekevää suunnittelua

Tämä kierto on 9. kiertoni putkeen, kun olen ollut yksityisellä lapsettomuusklinikalla hoidossa. Yhdeksän kuukautta, 9 suunnittelukäyntiä, yksi IVF-hoito ja nolla raskautta. Lääkäri sanoi tällä suunnittelukäynnillä (kp12), että olisipa hyvä minunkin pian raskautua, ettei tarvitsisi alkaa taas suunnittelemaan raskaampaa hoitorumbaa. Nii-in, tässähän me yritetään koko ajan parhaamme, mutta ei se riitä, kuten on nähty. En jaksanut kertoa lääkärille, että se seuraava hoitorumba tehdäänkin jossain ihan muualla.

Suunnittelukäynti on meillä nykyään tosi rutiininomainen, sillä ultran kuva munasarjasta ei kerro useinmiten mitään yllättävää: letrozolella on saatu kasvatettua yksi toisia suurempi munasolu, ja ovulaatio tapahtumassa muutaman päivän sisällä. Päätettiin antaa munasolun ovuloida ihan luomusti. Reseptinä tuli petihommia viikon verran, varmuuden vuoksi joka toinen päivä. Joka kolmas päiväkin voisi riittää, mutta sellaista riskiä en ota. Kaikki on yhdentekevää yrittämistä, se on nähty, mutta yritetään nyt kuitenkin.

Vauva 2019?

Haikein mielin olen jo heittänyt hyvästit sille ajatukselle, että vauva voisi tulla taloon enää vuonna 2018. Seuraavan koeputkihoidon mahdollinen ensimmäinen suunnittelukäynti on tosiaan vasta siellä helmikuun lopussa. Parhaimmassa tapauksessa hoito voidaan aloittaa maaliskuun aikana ja tämäkin kaikki on puhdasta arvailua. Toivottavasti julkisella ei aleta edes harkitsemaan mitään inseminaatiota, sillä se on omasta mielestä kohdallani puhdasta ajanhukkaa. Muutenkin inseminaatiossa on melko huono onnistumisprosentti, jotain 15% luokkaa.

Varasin toistaiseksi viimeisen käynnin yksityiselle kp12:ksi, jolloin voidaan tarkastaa munasarjojen tilanne ja saada tarkemman ajan ovulaatiolle tässä kierrossa. Samalla käynnillä haen asiakirjat hoidoista ja labrojen tuloksista. Nämä on tarkoitus toimittaa HUS:iin hyvissä ajoin ennen ensikäyntiä.
Mitään kovin ihmeellistä ei tule siis tapahtumaan lapsettomuushoitojen osalta seuraavaan 1,5 kuukauden aikana. Aika tulee kulumaan töiden ja harrastusten parissa, sekä ystävien ja sukulaisten kanssa olisi mukava viettää enemmän aikaa kuin ennen. Panostan heti alkuvuodesta terveelliseen ruokavalioon, urheilen paljon ja tarkoitus olisi olla myös ilman alkoholia hoitoihin saakka. Täysi sitoutuminen seuraavaan hoitoon on jo siis alkanut.

Julkisella

Ja niin kuukautiset alkoivat sen päivän iltana, kun ehdin jo myöhästymistä alleviivata täällä blogissa.
Ennen kp1:stä ehdin käydä juttelemassa omassa terveyskeskuksessa lapsettomuudestani. Aikaa sain odottaa kolmisen viikkoa. Terveyskeskuksessa minut vastaanotti aivan ihana ja empaattinen lääkäri, joka osasi myötäelää tuskaani juuri oikealla tavalla. Hän oli paljon empaattisempi kuin oma lääkärini yksityisellä. Kerrottuani koko tarinani sisältäen epäonnistuneen IVF-hoidon lääkäri oli sitä mieltä, että mitään tutkimuksia ei tarvita ja hän laittaa niillä puhein lähetteen HUS:iin. Tämän jälkeen kaikki on edennyt odotettua nopeammin ja 1. aikani julkisen puolen lapsettomuuspolilla on jo helmikuun lopussa. Sain yhteydenoton HUS:ilta vain 1,5 vuorokautta terveyskeskuskäynnin jälkeen ja olin todella yllättynyt näin nopeasta lähetteen käsittelyajasta. Ennen helmikuun alkua minun täytyy käydä verikokeissa ja toimittaa kaikki tiedot yksityisen puolen hoidoista kuntapuolen tutkivalle lääkärille.

Asiat siis etenevät. Ei toki samaa tahtia kuin mitä ne etenisivät yksityisellä. Mietin pitkään, että olisin tehnyt yhden IVF-hoidon tammikuussa tutulla yksityisellä klinikalla odottaessa julkiselle puolelle, mutta minulta olisi mennyt kaikki säästöni pahimpien päivien varalle. Ehkä parempi säästää niitä rahoja siihen, kun olen liian vanha julkiselle. Tähänkään ei ole valitettavasti kovin pitkä aika.

Myöhässä

Kuukautiseni ovat myöhässä 3 päivää maksimikierrosta, ja jo viikon lyhyimmästä laskien. Tämä on vuoden sisällä vasta toinen kerta, kun ne ovat myöhässä. Koska sama tapahtui minulle kerran puoli vuotta aiemmin, ei ole mitään erityistä uskoa mahdolliseen raskauteen. Tein tyylipuhtaat negatiiviset raskaustestit kaupan halvimmilla testiliuskoilla kp27 ja kp29. Tein testit, jotta sain hyvällä omatunnolla nauttia skumppaa UV-yönä. Ei huvittaisi yhtään tuhlata rahaa kalliimpiin testeihin, sillä ketuttaa niin joka kerta nähdä se negatiivinen tulos. Mielummin olen testaamatta tämän enempää ja odotan rauhallisesti kuukautisten alkua. Mistään raskausoireista tai pms:stä ei ole merkkiäkään.

Mikä on mielestäni vähän ihmeellistä on se, että minulta varmistettiin klinikalla joulukuussa ultralla ovulaation ajankohta, ja sen mukaan luteaalivaihetta on kestänyt jo 18 päivää. Olisi mielenkiintoista tietää, että mikä tapahtuma tai hormoni pidättelee kohdun limakalvoa, ettei se alakaan vuotamaan ajallaan pois.