Tällä kertaa
minun on ollut todella vaikeaa alkaa kirjoittamaan tästä viimeisestä
IVF-hoidosta, jonka saamme julkiselta puolelta. Olen huomannut, että mitä
enemmän kirjoitan ja luen asiaan liittyviä kirjoituksia ja keskustelupalstoja,
sitä enemmän elämäni pyörii tämän yhden asian ympärillä. Minun on helpompi
olla, kun otan etäisyyttä asioihin ja annan niiden vaan tapahtua. Olen
alkanut irrottautumaan tästä kamalasta elämänvaiheesta.
Luvattu kahden kuukauden
jonotus IVF-hoitoon julkisella venyi taas viiden kuukauden mittaiseksi. Odotusta
pidensi laboratorion ja klinikan muutto uusiin tiloihin. Tämän lisäksi hoito ei
alkanut siitä, kun sain viimein ilmoittautua hoitoon, vaan piti tehdä taas uudet
verikokeet ja varata aikaa hoidon suunnitteluun. Kaikki tämä, vaikka hoitoon ei
tarvinnut tehdä mitään muutoksia, minkä tiesin hyvin etukäteen, mutta ilmeisesti
lääkärit eivät.
Pahimmalta on
tuntuneet lääkärin sanat, jotka toistuvat mielessäni päivittäin, että tämän
enempää hoitoja ei ole luvassa heidän puolelta.
Emme ole sen
arvoisia.
Kaikki alkoi
lupaavasti. Punktio meni helpommin kuin ikinä, enkä kokenut pahempia kipuja
missään vaiheessa. Julkinen puoli on ottanut käyttöönsä puudutuksen munasolukeräyksessä,
enkä tuntenut yhtikäs mitään koko toimenpiteen aikana. Rauhoittavat lääkkeet
tuntuivat myös potkivan paremmin kuin ennen. Olin rauhallinen ja kivuton ihanien
hoitajien avustamana.
Punktion jälkeen kuulin
loistavia uutisia, että yhteensä oli onnistuttu löytämään 18 munasolua.
Myöhemmin kuulin, että näistä puolet oli lähtenyt jakautumaan, mikä oli paremmin
kuin koskaan aiemmin hoidoissa.
Jostain syystä
minulle päätettiin siirtää vain 3-päiväinen alkio. Siirtopäivänä elossa oli
edelleen siirretyn alkion lisäksi 8 alkioita. Olin aivan innoissani. Kyllä näin
suuresta määrästä olisi jonkun onnistuttava! Edellisellä kerralla vain 1-2 alkioita
oli menetetty sen jälkeen, kun olivat onnistuneet alkaa jakautumaan.
Seuraavat uutiset
pudottivat minut taas alas sinne suureen pimeään, josta olen löytänyt itseni niin
usein ennenkin. Kaikista niistä pienistä oli onnistuttu pakastamaan vain yksi
alkio. VAIN YKSI on jäljellä. Se yksi oli vain riisuttu pieni numero taulukossa
ilman mitään selityksiä. Samalla tajusin miten epätodennäköistä on, että tuoresiirrossa
saatu muutaman päivän ikäinen alkio olisi enää hengissä, jos kerta
kuolemisprosentti on näin suuri.
Itkin kaikkien
alkioiden kuolemaa sen saman päivän aikana, sen joka oli vielä sisälläni ja
niiden jotka eivät ikinä edenneet pidemmälle. Samalla olen alkanut luopua
toivosta. Yhteiskunta on luopunut meistä. Pian myös me itse.
Mä niin toivon että tärppäisi <3
VastaaPoistaValitettavasti ei tästä hoidosta :(
Poista