Puuttuva viiva

Yritin malttaa mieleni, etten innostuisi liikaa viimein onnistuneesta siirrosta, etten pettyisi niin kamalasti niin kuin monta kertaa aiemmin. Välttelin lukujen kirjaamista raskauslaskuriin, sekä yritin olla ajattelematta kuvaa pyöristyvästä vatsastani, jota niin rakastaisin ja ylpeästi kantaisin. Koska kuukautiset olivat jo 4 päivää myöhässä, uskalsin viimein alkaa ajattelemaan raskauteen liittyviä unelmia. Palasinpa hetkeksi taas tänne blogiinkin kirjoittelemaan tapahtumia keväältä ja kurkkimaan mitä muille blogimaailman raskautta yrittäville kuuluu. Uskalsin päästää kaikki unelmat valloilleen ja kietoutua niiden ihanaan syleilyyn, mikä tekee minut niin suunnattoman onnelliseksi. Ja ennen kaikkea unohdin olla kateellinen sukulaisteni ja ystäväni perheille, joissa rakastetaan omia lapsia enemmän kuin mitään muuta.

Ei olisi ehkä pitänyt,
uskaltaa,
uskoa omiin toiveisiin,
maistaa onnellisuutta.

Samana päivänä, kun uskalsin taas toivoa, luonto muistutti viallisuudestani ja aiheutti tutun vatsakivun, joka ei voinut tarkoittaa mitään muuta kuin uutta epäonnistumista. Kyllä minä sen tavallaan tiesin jo aiemmin, ettei tästä tullut taaskaan mitään, sillä en pystynyt huomaamaan juuri mitään oireita. Väsymys on hiukan vaivannut minua, mutta sekin johtuu todennäköisemmin huonosta hemoglobiinista, joka aina tasaisin väliajoin tulee haittamaan elämääni.

Tässä sitä nyt ollaan. Ei yhtään alkiota pakkasessa. Ei hoitoja tiedossa. Ei minkäänlaista tulevaisuuden suunnitelmaa. Ei innostusta mihinkään asioihin. Täydellisesti turta.
Välillä löydän itseni ajattelemasta; onko millään enää mitään merkitystä?