Lupa olla onnellinen

 Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, miksi olen selviytynyt niin hyvin toisesta keskenmenostani. Niistä ensimmäinen vei minut kuukaudeksi sairaslomalle (jonka päätteeksi sain potkut töistä), en nukkunut moneen yöhön, itkin päiviä, ja en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin menetystä. Säälin itseäni loputtomiin ja se sääli vei minua syvälle pimeytyneen, jossa mieleni halusi vaeltaa kauemmin kuin olisi kannattanut. 

Tällä kertaa en hiljennyt, jäänyt paikoilleni makaamaan, vaan soitin lähimmäiselleni, kerroin kaiken ja avauduin oikein kunnolla. Minua kuunneltiin ja sain lohdutusta, johon takerruin kuin elämäneliksiiriin. En vaipunut itsesyytösten kehään, en alkanut säälimään vaan uhosin avaruuteen, että heitä vaan päälleni lisää kärsimystä - aion kestää tämän ja paljon pahemmankin. Lähdin liikkeelle, ja elämä alkoi tuntua kirkkaammalta. Juoksin niin kovaa kuin jaksoin peltojen keskellä tuulen ja musiikin tahtiin ja itkin niin paljon, että kyyneleet loppuivat kesken ja annoin vaihtua nauruun. Olen syventynyt kuuntelemaan ihaninta musiikkia mitä tiedän, ja keskittynyt pieniin asioihin, jotka tuovat edes sentin iloa. Olen antanut tunteiden tulla ja mennä, ravistella oikein kunnolla. Niin yksinkertaista, mutta mitään tällaista en osannut ennen ja vastoinkäymiset tuntuivat maailmanlopulta. Toisaalta elämässäni on muuten kaikki paljon paremmin kuin kolme vuotta sitten, ja ihan viime aikoina on tapahtunut paljon hyvää. Kesti kauan antaa lupa itselle, että saan iloita niistä hyvistä asioista. Ei ole pakko vaipua synkkyyteen, jos yksi asia ei onnistu. Olen antanut itseni surra, mutta olen antanut myös iloita. 

Koko viime kesän olin oudolla tavalla turta. En tuntenut mitään, en iloa, en surua. Olin taas oudossa pysähtyneessä välitilassa, jossa mikään ei tunnu miltään. Tämä menetys on herättänyt minut horroksesta niin hyvässä kuin pahassa. Se on koskettanut sisintäni, repinyt sen kappaleiksi ja koonnut taas kaiken yhteen. Tiedän mihin olen menossa. Minun on lupa olla onnellinen ja aion jatkaa uskomista siihen, että jonain päivänä olen vielä äiti.