Keskenmenosta on 6 viikkoa. Minulla oli jo parempia hetkiä, mutta tänään tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin pitkään aikaan. Tälle viikonlopulle ei ollut sovittuna mitään ystävätapaamisia, riitelin mieheni kanssa ja vietimme lähes puhumattoman illan. Ilta olosuhteiden pakottamassa hiljaisuudessa nosti taas esiin surun ja menetyksen tunteet, unettomuus on takaisin ja valvon. En voinut ajatella tänä iltana muuta kuin, että miten vähemmän yksinäisempi olo minulla olisi, jos pieni olisi vielä matkassa mukana. Pikkuinen olisi täyttänyt jo 13 viikkoa ja olisimme voineet paljastaa maailmalle meidän onnen.
Sen sijaan istun vaitonaisena tuijottaen ikkunasta myrskyä odottavaa talvi-iltaa seuranani tuska menneestä - tapahtuma, joka sattuu vieläkin niin paljon, etten voi kirjoittaa auki sitä kauheutta.
Suren sitä, että en saa ehkä ikinä odottaa sitä hetkeä, kun alkaisin tuntemaan liikkeitäsi sisälläni. En saa kokea sitä, kun päivä päivältä vatsani alkaisi kasvaa ja sen myötä rakkauteni sinuun juurtuisi syvemmälle. En saa kuulla ensimmäistä parkaisuasi ja tietää milloinkaan miten paljon voisin sinua rakastaa.
Voi Lia :(
VastaaPoistaKyllä tämä vaan on niin perseestä koko homma! Elämä on epäreilua ja mitä kaikkea voisinkin sanoa sinulle, vaikka tiedän ettei se lohduta sinua ollenkaan tällä hetkellä.
Minä ainakin uskon sydämmeni pohjasta, että seuraava alkionsiirto tuottaa sen kaikista ihanimman ja toivotuimman lopputuloksen <3
Voih, kiitos ihanasta viestistä <3 Kyllä nämä vaan tuovat niitä valonpilkahduksia pimeään.
Poista