Yksi hyvistä ystävistäni saa lapsen näillä näppäimillä. Siitä asti, kun kuulin hänen raskaudestaan on minun tehnyt mieli kertoa omista hoidoistani. Kävi nimittäin niin hassusti, että he aloittivat siinä kuussa yrittämään raskautta, kun minä olin ensimmäistä kertaa lapsettomuusklinikan vastaanotolla. Kliseisesti heillä tärppäsi ensimmäisellä yrittämällä. Heidän tarinansa ja raskauden ajoitus on tehnyt minulle todella kipeää, vaikka samalla en malta odottaa, että tapaisin pian syntyvän pikkuisen. Satuttavinta oli kuulla siitä, miten olivat järkyttyneitä, että tärppäsikin niin nopeasti. Ja siitä, kuinka huolettomasti olivat miettineet sitäkin, että jos ei heti onnistu niin sitten vain koeputkihoitojonoon. Voi kuule, tietäisittepä miten sekin voi olla vuosien projekti. Meillä päin julkinen vaatii 2 vuotta yritystä, eli olisitte voineet päästä jonoon vuonna 2019, mutta sitten olisittekin jo aivan liian vanhoja ja maksaa itsenne kipeäksi yksityisellä. Kaikki tämä jäi teiltä murehtimatta, ette tiedäkään kuinka onnekkaita olette.
En ole löytänyt sopivaa paikkaa tai aikaa, että milloin kertoisin omasta tilanteesta. Pelkään, että voisin rikkoa jotain heidän onnestaan. En halua kertoa, sillä luulen hakevani sillä vain sääliä kohtalooni. Olen miettinyt tapoja, että miten kertoa, jotta mitään ei menisi rikki ilman epämukavia hiljaisuuksia. Kertoa jotenkin sillä tavalla huolettomasti kuin se olisi kenen tahansa arkipäivää. Mutta toisaalta, miksi minun pitäisi esittää, että kaikki on huoletonta, kun se ei sitä ole.
Viimeistään, kun tapaan pikkuisen, on varmaan vaikea enää pidättää tunteita omasta lapsettomuudesta. Kuuntelen sydäntä ja annan mennä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti