Viimeinen piikki

 Siitä on aikaa, kun olen viimeksi käynyt täällä kirjoittamassa. Minun on ollut kuukausi kuukaudelta yhä vaikeampi tarttua kirjoittamiseen, sillä olen alkanut väsymään ja ahdistumaan lapsettomuuteeni yhä enemmän sitä mukaan kun toivo on alkanut hiipumaan. On itse asiassa aika kamalaa, että kaikki tämän blogin tekstit ovat minun historiaani ja elämääni. Haluaisin kääntää viimeisen sivun pian tästä kirjasta ja siirtyä elämään jotain, johon kuuluu onnellisia loppuja.

Epäonneni on vaan jatkunut ja en voi uskoa, miten meidän kohdalle osuukin kaikki vastoinkäymiset. Aluksi oli vaikea päästä siirtoon, ensin joulun takia ja sitten siitä syystä, että koronarokotukseni osui mahdollisen siirron kanssa päällekkäin. On suositeltavaa, että rokotuksesta on vähintään kaksi viikkoa ennen alkion siirtoa ja minulla olisi ollut vain viikko. Rokotuksen jälkeen sain olla niiden harvinaisten joukossa, joka sai ikävän haittavaikutuksen, joka piti minut taas pelissä pois vähän aikaa. Sivuhuomiona tähän, että samaisen haittavaikutuksen voi saada myös itse taudista (ja en pureudu sen tarkemmin aiheeseen mikä sairaus kyseessä), eli ei minua kaduta rokotuksen ottaminen, vaikka ikävän sivuoireen kanssa jouduin hetken painimaan.

Helmikuussa pääsin vihdoin siirtoon. Valitettavasti siirto ei mennyt tällä kertaa hyvin. Kohtuni on hiukan taaempana kuin normaalisti ja tällä lääkärillä oli hirvittäviä vaikeuksia päästä laitteillaan perille kohtuuni. Kellään toisella lääkärillä ei ole ollut ongelmia asian kanssa, ja olin hyvin yllättynyt, että tämä kokenut lääkäri ei meinannut pärjää asian kanssa. Aikaa tuhlaantui todella paljon ja kun näin lääkärin huolestuneen ilmeen alkoi hikikarpaloita levitä myös omalle otsalleni. Lopulta alkio saatiin sinne minne se kuuluikin, mutta heti mielessäni alkoi epäilys, että alkio kuoli siihen paikkaan. Kaksi päivää siirron jälkeen alkoi sota Ukrainassa, menin shokkiin, itkin useampana päivänä putkeen julmia ihmiskohtaloita, kuolleita lapsia ja mieleeni tulvi sellaisia ajatuksia kuin, että en edes halua lasta tällaiseen maailmaan. Ja en minä sitä lasta saanutkaan (turha luulo!), sillä mitään oireita ei tullut missään vaiheessa. Tämän lisäksi olin niin kauhuissani niin kuin koko muu maailma, etten siinä kohtaa asiasta paljon välittänytkään.

Vasta myöhemmin kuulin toiselta lääkäriltä, että siirrossa pitää olla nopea ja en voi olla ajattelematta, että tällä saattoi olla vaikutusta siihen, että alkio ei lähtenyt enää kehittymään.

Halusin negatiivisen testin jälkeen pitää pienen tauon kaikesta ja uskaltauduin uudestaan lääkäriin muutama viikko takaperin. Tuleva siirto osui ajankohtaan, jolloin oma lääkärini ei päässytkään tekemään siirtoa. Olin salaa onnellinen ja minulle nimettiin eräs toinen, kenen kanssa minulla synkkasi ensihetkestä jotenkin paljon paremmin. Luennoin lääkäriä kaikista vaikeuksistani edellisen kerran ja hän lupasi tehdä parhaansa. Kaikki sujui lopulta tällä lääkärillä tanssin lailla mainiosti ja helposti. Olin kerrankin tyytyväinen itseeni että avasin suuni oikeassa paikassa, sillä lääkäri sanoi olleen tosi hyvä, että olin varoittanut häntä, mikä lisäsi hänen keskittymistään operaatioon. 

Painoin viimeisen piikin gonapeptyliä (en edes muista mitä varten) vähän aikaa sitten ja toivon, että se on viimeinen piikki tätä asiaa varten. En usko että jaksan enempää uutta kierrosta piikkejä, lääkkeitä, epätoivoa, pettymystä. En ainakaan pitkään aikaa. Tuskin koskaan.

Nyt sitten taas odotellaan ja petytään vielä yhden kerran.

Entä jos vika ei olekaan minussa?

Olen ollut todella toiveikas keskenmenon jälkeen. Olin toiveikas. Kuvittelin, että sitten kun menemme kalliiseen lahjasoluhoitoon ei mikään voi enää mennä samalla tavalla pieleen. Lahjasoluhoito aloitettiin jo viime vuoden lopulla, mutta minun on ollut vaikeaa ryhtyä kirjoittamaan siitä, sillä lopulta sekin aiheutti vain ison pettymyksen.

Ennen hoitoa menin jälleen hysteroskopiaan poistattamaan keskenmenojäämiä tai polyyppia. Paikalla oli enemmän henkilökuntaa kuin yleensä, sillä se oli samalla myös oppimissessio erikoissairaanhoidon opiskelijalle. Tällä kertaa kivut yltyivät kovaksi, mikä säikäytti, sillä edelliskerta oli lähes kivuton. Lääkkeenä olin saanut vain parasetamolia ja ibuprofeiinia. (Yksityisellä saisi rauhottavia ja kipulääkettä suoraan suoneen). Kiemurtelin ja valitin tuskissani, mutta lääkäri keskittyi enemmän kertomaan oppilaalle sisimpäni löydöksistä. Purin lopulta hammasta yhteen ja yritin itsekin keskittyä kivun sijasta kohtuun kuvaruudulla ja lääkärin selostukseen. Edellisellä kerralla hoitaja oli silitellyt ja pitänyt kädestä kiinni operaation ajan, mutta nyt minua ei edes kuunneltu. Onneksi tutkimus saatiin pian päätökseen, eikä mitään erityistä löydöstä ollut - vain painauma, jossa jotain oli ollut, mutta irronnut itsestään. Nyt voisin kuitenkin mennä hyvillä mielin jatkamaan lapsettomuushoitoja, sillä kohdussani ei olisi mitään epäilyttävää häiritsemässä alkion kiinnittymistä.

Itse hoito oli meidän osalta helppo tällä kertaa, sillä riitti vain, että mies on oikeana päivänä luovuttamassa siittiöitä petrimaljalle. Aluksi uutiset olivat hyviä. Munasoluja oli yli kymmenen ja voitaisiin tehdä sekä IVF:ää ja ICSI:ä hoitomuotoina. Tuntien ja päivien kuluessa, uutiset huonoivat ja alkiot fragmentoituivat ja lopettivat kasvamasta yksi toisensa jälkeen. Yksikään alkio, joka sai alkunsa ICSI:llä, ei selviytynyt. Hoidon tulos noudatti tismalleen samaa kaavaa kuin hoidot omien solujen kanssa. Ainoa ero oli se, että päätettiin pakastaa nopeasti kaksi ok-alkioita, jotta saataisiin jotain siirtoon. Tästä minulle jäi valitettavasti olo, että haluttiin saada keinolla millä hyvänsä edes jotain tulosta aikaiseksi, jotta minulta voitaisiin laskuttaa täysimääräinen hinta. 

Väistämättä olen tullut ajatelleeksi, että entä jos vika ei olekaan minussa ja minun soluissani, vaan että jotain erikoista on mieheni siittiöissä, jotka aiheuttaa sen fragmentaation. Teimmekö tässä nyt aivan hirvittävän virheen, että lähdimme tähän prosessiin aivan väärällä ratkaisulla. Alan olemaan hyvin väsynyt tähän kaikkeen, että olen aivan lähellä luovuttamista, vaikka alkioita on saatu pakkaseen asti. En vaan usko, enkä luota enää, että onnistuisimme niistäkään. Nyt vasta olen alkanut ymmärtämään, miltä epäonnistuminen oikeasti tuntuu.

Kolme kuukautta on kulunut, enkä ole vieläkään päässyt siirtoon. Siitä enemmän seuraavassa postauksessa.

Tuntematon möykky

 Niinhän siinä taas kävi, ettei keskenmeno mene ohi yhdellä lääkekuurilla. Vaikka vuotoa on ihan kohtalaisesti, minulla on tunne, ettei kaikki mene niin kuin pitäisi. Vahva intuiitioni pitää jälleen paikkansa (pitäisi uskoa tähän aina) ja pääsen sairaalaan kontrolliin parin viikon päästä siitä, kun koko ikävä prosessi sai alkunsa. 

Tutkimuspäivän aamuna raskaustesti on negatiivinen, mutta tutkimuspöydällä, jolla makaan ainakin puoli tuntia vempaimet sisälläni, on tilanne jotain muuta kuin selkeä. Kohtuun valutetaan suolaliuosta, niin kauan, että se loppuu hoitajalta kesken. Liuos on paljastunut sisältäni varjon, johon mikään määrä nestettä ei tuo haluamani vastausta. Tilanne on liiankin tuttu ja palauttaa silmänräpäyksessä mieleeni edelliskerran, kun 1. keskenmenoni ei tuntunut päättyvän ikinä. Taas ollaan siinä tilanteessa, että kohdussani on edelleen raskausmateriaalia, polyyppi tai kolmas tuntematon, jota ei uskalleta edes lausua ääneen. Taas tutut kamalat ajatukset tulvivat mieleeni: onko polyyppi aiheuttanut keskenmenoni ja olisinko voinut pelastaa kaiken, jos olisin ollut edes vähän tarkempi tällä kertaa. Minulta kysytään ainakin kahdesti, että onko raskaus vielä toiveissa ja vastaan kepeästi kyllä - aivan kuin se voisi joskus oikeasti tapahtua minulle. Taas kirjoitetaan lähete hysteroskopiaan. Taas mieli on täynnä jossittelua ja aika paljon pettymystäkin.

Seuraavan päivänä saan soiton: meille on löytynyt sopiva luovuttaja ❤️

Lupa olla onnellinen

 Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, miksi olen selviytynyt niin hyvin toisesta keskenmenostani. Niistä ensimmäinen vei minut kuukaudeksi sairaslomalle (jonka päätteeksi sain potkut töistä), en nukkunut moneen yöhön, itkin päiviä, ja en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin menetystä. Säälin itseäni loputtomiin ja se sääli vei minua syvälle pimeytyneen, jossa mieleni halusi vaeltaa kauemmin kuin olisi kannattanut. 

Tällä kertaa en hiljennyt, jäänyt paikoilleni makaamaan, vaan soitin lähimmäiselleni, kerroin kaiken ja avauduin oikein kunnolla. Minua kuunneltiin ja sain lohdutusta, johon takerruin kuin elämäneliksiiriin. En vaipunut itsesyytösten kehään, en alkanut säälimään vaan uhosin avaruuteen, että heitä vaan päälleni lisää kärsimystä - aion kestää tämän ja paljon pahemmankin. Lähdin liikkeelle, ja elämä alkoi tuntua kirkkaammalta. Juoksin niin kovaa kuin jaksoin peltojen keskellä tuulen ja musiikin tahtiin ja itkin niin paljon, että kyyneleet loppuivat kesken ja annoin vaihtua nauruun. Olen syventynyt kuuntelemaan ihaninta musiikkia mitä tiedän, ja keskittynyt pieniin asioihin, jotka tuovat edes sentin iloa. Olen antanut tunteiden tulla ja mennä, ravistella oikein kunnolla. Niin yksinkertaista, mutta mitään tällaista en osannut ennen ja vastoinkäymiset tuntuivat maailmanlopulta. Toisaalta elämässäni on muuten kaikki paljon paremmin kuin kolme vuotta sitten, ja ihan viime aikoina on tapahtunut paljon hyvää. Kesti kauan antaa lupa itselle, että saan iloita niistä hyvistä asioista. Ei ole pakko vaipua synkkyyteen, jos yksi asia ei onnistu. Olen antanut itseni surra, mutta olen antanut myös iloita. 

Koko viime kesän olin oudolla tavalla turta. En tuntenut mitään, en iloa, en surua. Olin taas oudossa pysähtyneessä välitilassa, jossa mikään ei tunnu miltään. Tämä menetys on herättänyt minut horroksesta niin hyvässä kuin pahassa. Se on koskettanut sisintäni, repinyt sen kappaleiksi ja koonnut taas kaiken yhteen. Tiedän mihin olen menossa. Minun on lupa olla onnellinen ja aion jatkaa uskomista siihen, että jonain päivänä olen vielä äiti. 

Pitkät hyvästit

 Ei tarvitse odottaa kuin kaksi päivää lohduttomien verikoetulosten saamisesta ja olen taas naispoliklinikan vastaanotolla. Tällä kertaa hoitaja neuvoo minua miten tehdä lääkkeeelinen tyhjennys itsenäisesti kotona liiankin tutuilla cytoteceillä. Minusta on irvokasta, että vastaanotto tehdään huoneessa, jota käytetään vauvojen neuvolakäynteihin. Seinälle on ripustettuja suloisia pieniä myssyjä roikkumaan ja istun lähellä hoitopöytää, jonka päälle kuvittelen pientä vastasyntynyttä, jollaista minulla ei ole koskaan oikeutta asettaa siihen hellästi makaamaan. Jossain kaukana käytävällä kuulen pienen vauvan itkun. Tälläkään kertaa en saa lohduttaa ketään muuta kuin itseäni.

Saan hoitajalta heti syötäväksi esilääkityksen. Myöhemmin opin, että jo esilääkitys saattaa aloittaa vuodon, mitä minulle ei tosin tapahdu. Kaksi päivää esilääkityksestä asetan neljä cytoteciä aikaisin aamulla sisääni ja alan odottamaan. Kivut alkavat melkein heti, mutta kunnon vuotoa ei oikein näy eikä kuulu. Kuuden tunnin jälkeen alkaa muutamia suurempia hyytymiä tipahtaa ulos wc-käyntien yhteydessä, mutta mitään infernaalista verenvuotoa en koe, vaikka kivut aaltoilevatkin kipulääkkeeiden läpi voimakkaana. Olen varautunut paksuimmilla siteillä mitä kaupasta löytyy, mutta näille ei löydy mitään käyttöä, sillä vuotoa tulee vain silloin kun käyn wc:ssä. Koko päivä jatkuu samanlaisena ja pelokkaana nukahdan odottaen, että joudun heräämään yöllä siihen pahimpaan hetkeen. Aamulla siteistä ei löydy edelleenkään mitään ja alkaa epäilyttämään, että asiat eivät ole edenneet niin kuin pitäisi. Kivut jatkuvat koko sunnuntain, mutta vuotoa ei ole liiemmin vieläkään. Ohjeiden mukaan soitan vasta kaksi päivää lääkkeiden ottamisesta hoitajalle, sillä kivut jatkuvat jo kolmantena aamuna voimakkaina. Tilanne on kerrassan hyvin epäselvä, eikä hoitajakaan ole oikein varma olisiko syytä tulla tarkistuttamaan vai ei, koska jotain kuitenkin näyttää tapahtuvan. Hän soittaa myöhemmin takaisin, että lääkkeet saattavat alkaa toimimaan vasta kolmantena päivänä ja neuvoo ottamaan maksimimäärät kipulääkkeitä. Vuotoa alkaa tulemaan hieman enemmän ja tyytyväisenä katson värjäytyneitä siteitä. Jotain hyötyä näistäkin näyttää olevan.

Seuraavana päivänä soitan jälleen klinikalle, sillä minulla on edelleen tunne, että kaikki toimi niin kuin pitäisi. Tämän lisäksi minua pelottaa, että joudun kokemaan saman kuin ensimmäisellä keskenmenokierroksella, jossa vasta neljän viikon jälkeen tapahtuneesta todettiin, että raskausmateriaali ei tyhjenny itsekseen ja loput piti hakea pois tähystämällä. Yhteensä prosessi kesti silloin 2-3 kuukautta. Kaikki tämä huomioon ottaen saan luvan tulla ultrattavaksi klinikalle ja huokaisen helpotuksesta.

Ultra näyttää todeksi sen mitä pelkäsinkin; materiaalia on edelleen kohdussa, mutta onneksi ei niin paljon, että tarvitsisi alkaa miettimään kaavintaa. Sovimme kontrollin kahden viikon päähän ja tätä ennen minun tulisi tehdä raskaustesti. Olen niin kiitollinen, että tilanteeni otetaan vakavasti, vaikka kysessä on julkinen terveydenhoito. Kaiken lisäksi saan tehdä testin 1,5 viikkoa aikaisemmin kuin normaalin prosessin mukaan. Pieni lohtu siitä, että menetän samalla jotain niin suurta.

Sairaala

Sairaalassa minulla on kliininen, totinen ja kylmä olo. Sama, jonka voi aistia sairaalan seinistä, pedeistä ja odotustilasta. Lääkäri on sopivalla tavalla yhtä aikaa empaattinen ja asiallinen. Hän pitää kaiken niin hyvin kasassa, etten itke kertaakaan vastaanoton aikana. Juttelemme hoitohistoriastani ja sitten katsotaan ultralla tilanne vielä kerran läpi. Sykettä ei saada esiin sairaalankaan laitteella. En ole yllättynyt eikä tieto liikuta minua enää mihinkään suuntaan. Otan kaiken tiedon tyynen rauhallisesti vastaan. En yritä olla urhea, mutta jostain syystä olen sitä.

Minulle annetaan kuitenkin ymmärtää, että tilanteen varmistamiseksi voidaan odottaa vielä kaksi viikkoa, jotta ratkaisu on varmasti oikea. Toinen vaihtoehto on aloittaa keskenmenolääkitys saman päivän aikana. Minua alkaa ahdistaa molemmat vaihtoehdot ja että päätös pitää tehdä heti. Kumpikaan ei tunnu hyvältä. En todellakaan halua odottaa kahta viikkoa, kun olen 99% varma lopputuloksesta. Samalla mietin, että entä jos onkin pienen pieni mahdollisuus, että sikiöön voi vielä syttyä elämä. Elämä, jonka lopetan vain siksi, koska en pysty olemaan kärsivällinen. Lääkäri yrittää helpottaa päätöksentekoani kertomalla, että hän on havaitsevinaan kohdun pohjalla enemmänkin verta, joka ei ole jostain syystä lähtenyt purkautumaan. Luojan kiitos hän keksii seuraavaksi jotain parempaa. Sovimme, että menen vielä kerran verikokeeseen, jotta saamme hCG-arvon. Jos arvo on laskenut viikon takaisesta, voimme olla varmoja siitä, että odottaminen on turhaa. Puoliksi helpottuneena, puoliksi surullisena vastaanotan myöhemmin tiedon, että hCG on laskenut yli 2000 yksikköä viikon takaisesta. 

Enää ei tarvitse odottaa. Enää ei tarvitse rukoilla onnistumista, uskoa, toivoa ja pelätä pahinta. Nyt voi vain päästää irti.

Ihmeeni, jolla ei ole sykettä

Minulla on huono olo, en pysty hengittämään kunnolla kasvomaskiin ja tärisen. Olen lapsettomuusklinikalla ja odotan vuoroani ultraan. Nyt se nähdään onko mitään elämää syttynyt ihmemöykkyyni. En ole ikinä ennen ollut näin hermostunut vastaanotolla, vaikka jännittäviä tilanteita olen läpikäynyt ennenkin. Nimeäni kutsutaan etuajassa. En olisi kestänytkään enää yhtään kauempaa. 

Toiveikkaana kerron lääkärille, että vuoto loppui parin päivän jälkeen eikä kipuja ole ollut vielä kertaakaan. Riisun kengät ja housut, ja kipuan hoitotuoliin. Huh, nyt se on menoa. En uskalla aluksi katsoa monitoriin, hengitän raskaasti ja odotan pienen ikuisuuden. Lääkäri on hiljaa pitkään, aivan liian kauan. Hän etsii ja etsii, eikä hän löydä etsimäänsä. Katson epätoivoisesti ruutuun ja kuva on vain yhtä sotkua. "Valitettavasti näyttää siltä, että alkio ei ole kehittynyt siten, että sykettä saisi näkyville." Alkion koko vastaa 6+3:ea ja sykkeen pitäisi jo näkyä. Raskauslaskurin mukaan päiviä pitäisi olla jo 7+2 - tismalleen samat lukemat kuin silloin, kun ensimmäinen keskenmenoni sai alkunsa melkein kolme vuotta sitten.

Puen päälle ja odotan hiljaa tuolissa, kun minulle kirjoitetaan lähetettä sairaalaan. Muutama kyynel kostuttaa maskini yläreunaa. Lääkäri kysyy tarvitsenko sairaslomaa. Vastaan rehellisesti, etten tiedä. Ehkä toisella kertaa menetys ei ole yhtä kauheaa.