Uneton

En saa millään unta iltaisin, valvon ja kirjoittelen näin öisin.

Suurin tuska on nyt takanapäin ja jäljellä on tyhjä olo ja syvä haikeus. Olen linnottautunut neljän seinän sisään, enkä pysty näkemään muita ihmisiä vielä vähään aikaan. En ole valmis kohtaamaan sitä tilannetta, että minulta kysytään, että mitä kuuluu ja miten joulu meni. Oliko kiva loma?

Haikeimmalta tuntuu sen asian ajattelu, että kuinka onnellinen ja täynnä elämäniloa olin sen 2,5 viikon ajan, kun olin tietoinen raskaudestani. Vasta silloin tajusin, kuinka synkkä ja painava lapsettomuuden verho oli ollut. Raskaana ollessani oli konkreettisesti kevyt olo, työmurheet eivät harmittaneet enää lainkaan ja pääsin nukkumaan aikaisin, kun olin niin innoissani seuraavasta päivästä, joka olisi aina yhtä lähempänä pienen syntymää. Huomasin ajatelleeni monta kertaa, että tältä tuntuu olla aidosti onnellinen. Minusta oli vihdoin tullut sellainen ihminen, jota olin ennen niin katkerasti kadehtinut.

Nyt kannan taas raskasta viittaa harteillani ja valvon - huomisessa ei ole mitään odotettavaa, vain uusi päivä ikuisesti lapsettomana tässä maailmassa.

Kauheaa joulua

Tapaninpäivänä uskallan katsoa itseäni tapahtuneen jälkeen ensimmäistä kertaa peiliin. Tältä näyttää masentunut ihminen. Iho on harmaa, silmäluomet turvonneet ja silmät kaventuneet pieniksi viiruiksi. Jatkuva itkeminen tekee ne sellaisiksi. Tulimme tänään kotiin pari päivää aikaisemmin kuin suunnittelimme. Oli pakko päästä pois sieltä, missä kaikki tapahtui.

Joulupäivänä pelkäsin, että olen ajanut itseni siihen tilaan, etten kykene enää nousemaan ylös sängystä. Tältä tuntuu vaikeasti masentuneen ihmisen elämä. Ei ole syytä nousta, sillä en voi kuunnella yhtään kaunista joululaulua, en lukea yhtäkään viestiä, jossa toivotetaan hyvää joulua, en kuulla tai nähdä yhtäkään vihjausta joulun riemusta. Haluan, että maailma sammuttaa joulunsa ja hiljenee. Arvokkain lahjani on viety ja kaikkien muiden ilo tuntuu ilkikuriselta naurulta käsimykseni päälle.

Jouluaattona pääsen sairaalasta pois. Olen turta menetyksestä enkä muista koko päivästä oikein mitään. Joulupöydässä havahdun siihen, että syön ruokia, joita minun ei pitänyt syödä. Tämän joulun ei pitänyt mennä näin. Mikään ei maistu hyvältä, maistan suussani vain suolaisia kyyneleitä menetyksestä. En halua avata lahjoja, mutta avaan ne silti ilman iloa. Raaputan jouluarpaa ja ajattelen, että vaikka voittaisin satatuhatta se olisi ihan sama. Minussa välähtää ajatus, että alan tästä eteenpäin vihaamaan seuraavia jouluja.

Keskenmeno

Kaikki menikin aivan liian hyvin tähän saakka, en voinut uskoa, että tämä on vihdoin meidän elämää. Ja ei niin se ollutkaan vaan kaikki oli vain hämäystä, jotta minut voisi tiputtaa syvemmälle kuin ikinä.

Tänä iltana alkoi voimakkaimmat kuukautiskivut ikinä ja runsas verenvuoto. Hyvää yötä pikkuinen. Emme tapaakaan ikinä.

Pieni sykkivä sydän

Tänään kuljin ensimmäistä kertaa naistenklinikan ovista sisään tietoisesti raskaana. Aiemmin kuljin siellä vain epätietoisena siitä, että onnistummeko ikinä. Tiedostan voimakkaasti sen kuinka onnekkaita olemme siitä, että jo kolmas siirto tuotti tulosta. Olin varautunut kulkemaan paljon kivisemmän tien. Tie on kuitenkin vasta alussa.

Olin hermostunut ja jännittynyt lisääntymistieteen odotutilassa, vaikka aamuinen voimakas oksennusrefleksi olikin saanut mielen hiukan rauhoittumaan. Kanssani odotti pariskunta, joka jutteli rennosti ja iloisesti. Yritin keskittyä heihin ja heidän tarinoihin, mutten pystynyt kuulemaan tai käsittelemään mitään. Mielessäni särisi pelko, enkä saanut sitä hiljentymään. Sen tekisi vain tieto siitä, että pieni on elossa.

Minut kutsuttiin huoneeseen, kyseltiin nopeasti tavanomaisia ja siitä ylös tutkimuspöydälle. Siellä pienen pallon sisällä oli pikkuinen toukka, joka värähteli keskeltä. "Onko kaikki varmasti hyvin?"
Kaikki oli paremmin kuin hyvin, toukka oli millin pidempi kuin mitä olisi tarvinnut ja ennen kaikkea pienessä sydämessä nähtiin kiivasta liikettä. Tunteet nousivat voimakkaasti pintaan käynnin jälkeen - viimein voin hellittää pahimman pelon ja rauhoittua joulun viettoon perheen kanssa. Maailman arvokkain ja paras joululahja tulikin aika pienessä paketissa.

Epävarmuutta

Vaihtui viikko 7+0, mutta niin se vaan on, että huoli on jatkuvasti läsnä, vaikka raskaana vihdoin ollaankin. Eilen ja tänään huonovointisuus on hellittänyt otteestaan ja nyt mietityttää jatkuvasti, enkä onko siellä sittenkään mitään (vai voiko kesken pahoinvointiviikkojen olla parempiakin päiviä?!). Rintojakin aristaa vain hiukan enää. Tämän lisäksi olen alkanut huomaamaan lieviä alavatsatuntemuksia ja en voi olla ajattelematta, että milloin tuntemukset yltyvät kunnon kivuiksi saakka ja menetän kaiken. En pysty rentoutumaan ja hellittämään huolesta - ja näin varmaan on raskauden loppuun saakka, jos sinne asti päästään (ja etenkin sen jälkeen).

Huomenna saan jotain vastauksia tähän epävarmuuteen, sillä on varhaisultran aika. Toivon, vaadin ja epätoivoissani rukoilen, että kaikki olisi kuitenkin hyvin.

Pahoinvointia?

Onkohan tämä sitä kaipaamani raskauspahoinvointia? Nälkä on kova, mutta kun täytyy alkaa miettimään, että mitä ruokaa hakisi kaupasta tai tekisi päivälliseksi, ei voisi vähempää kiinnostaa, sillä mitään ruokaa ei tee oikein enää mieli. Ja sitten on jotain ruokia, joita en voisi kuvitellakaan laittavani enää suuhuni. Näitä ovat ruuat, jotka ovat pehmeitä ja makeita, tai eivä ole kovin voimakkaan makuisia. Entiset herkkuni avokado, omenapiirakka ja suklaa ovat siirtyneet herkkulistalta kauhulistalle.

Herätessäni minulla on yleensä hyvä olo, mutta siinä vaiheessa kun alan valmistamaan aamupalaa niin jääkaapin avaaminen laittaa liikkelle pahan olon aalloot ja tätä aaltoilua saattaa jatkua iltapäivään saakka riippumatta siitä syönkö säännöllisesti vai en. Sanoisin, että pahoinvointi on kuitenkin sieltä lievimmästä päästä (ainakin vielä), sillä vasta muutaman kerran olen yökkäillyt ihan kunnolla ja tuntunut siltä, että voisin oksentaa ihan pian oikeasti. Nyt mennään 7. viikolla (6+) ja etovaa oloa on nyt jatkunut nyt yhteensä noin kolme peräkkäistä päivää, eli melko oppikirjamaisesti tämä raskaus on oireidensa puolesta mennyt. Seuraavat viikot näyttävät onko tämä alkusoittoa pahemmasta. Onneksi olen pitkällä joululomalla ja pahimmat viikot ovat silloin, kun ei tarvi kitkutella töissä. Tänään olin ensimmäistä kertaa töissä etovassa olossa ja on kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista. Minun oli pakko sulkeutua pieneen huoneeseen, sillä on vaikea peitellä sitä, että jatkuvasti yököttää. Onneksi voin tehdä myös etätöitä ja voi olla, että teen viimeisen viikon kotoa, jossa pystyy pitämään pahan olon jotenkin paremmin hallinnassa.

Hatunnosto teille naiset, jotka olette selvinneet työnteosta normaalisti näiden pahan olon viikkojen aikoihin. Eniten harmittaa, ettei voi kertoa rehellisesti, että miksi puhalluttaa ja ällöttää. En ole varma miten itse pystyn tähän, vaikka en vielä oksentelekaan.

Aivan älytön nälkä

Tätä en osannut odottaa, että alkuraskaudessa vaivaisi eniten nääntymisnälkää muistuttava olotila. Se ei ole jatkuvaa, mutta n. 2,5 tunnin kuluttua edellisestä syömisestä alkaa aina muistuttamaan olemassaolostaan. En muista lukeneeni aikaisemmin tällaisesta oireesta ja en enää ihmettele yhtään, että raskausaikana joku saattaa lihoa yli tavoitekäyrien. Tällaista nälkää on aivan pakko totella, eikä se taltu millään välipalaporkkanoilla tai ruisleivällä.

Olen muutaman kerran joutunut sellaiseen tilanteeseen, että ruokailu on ns. myöhässä, verensokeri alkaa tippumaan kiihtyvää tahtia ja olotila muuttuu aivan kaameaksi. En koe varsinaista pahoinvointia vaan yksinkertaisesti tunnen nääntyväni nälkään, ajatukset muuttuvat sekavaksi ja pelkään pyörtyväni siihen paikkaan, vaikka ei varsinaisesti huimaisikaan. Aah, se tunne on niin ihana, kun saa vihdoin syötyä ja kaikki normalisoituu.

Joudun nyt tosissani miettimään päivärutiinejani sen mukaan, että ruokaa on jatkuvasti jossain muodossa saatavilla ja että isojen aterioiden väli ei mene liian pitkäksi. Syön tällä hetkellä kolme isompaa ateriaa päivässä, vaikka en ole ehtinyt töiden takia nyt urheilemaankaan. Onneksi ei ole tosiaan mitään makeanhimoa vaan eniten tekee mieli suolaisia ja raikkaita ruokia, esimerkiksi joku ihana salaatti voimakkaan makuisen kastikkeen kera tekee todella hyvää. Huomaan, että aistit ovat selkeästi herkistyneet, sillä ruoka maistuu todella paljon maukkaammalta ja voimakkaammaalta kuin ennen, etenkin hyvä ateria on varsinainen pala taivasta.

Kokeilin muuten aitoa italialaista espressoa tänään testatakseni, että onko kahvi-inhotus vielä voimissaan. Pystyin sipaisemaan juomaa vain hiukan kielelläni ja maku oli niin kirpeä ja kamala, että oli pakko laittaa kahvi syrjään. Työkaveri naureskeli, että te suomalaiset ette tajua hyvän kahvin päällä sitten ollenkaan, ja tarjoutui juomaan kahvin  - minulta, joka yleensä rakastaa italialaisia tummapaahtoja.