Kauheaa joulua

Tapaninpäivänä uskallan katsoa itseäni tapahtuneen jälkeen ensimmäistä kertaa peiliin. Tältä näyttää masentunut ihminen. Iho on harmaa, silmäluomet turvonneet ja silmät kaventuneet pieniksi viiruiksi. Jatkuva itkeminen tekee ne sellaisiksi. Tulimme tänään kotiin pari päivää aikaisemmin kuin suunnittelimme. Oli pakko päästä pois sieltä, missä kaikki tapahtui.

Joulupäivänä pelkäsin, että olen ajanut itseni siihen tilaan, etten kykene enää nousemaan ylös sängystä. Tältä tuntuu vaikeasti masentuneen ihmisen elämä. Ei ole syytä nousta, sillä en voi kuunnella yhtään kaunista joululaulua, en lukea yhtäkään viestiä, jossa toivotetaan hyvää joulua, en kuulla tai nähdä yhtäkään vihjausta joulun riemusta. Haluan, että maailma sammuttaa joulunsa ja hiljenee. Arvokkain lahjani on viety ja kaikkien muiden ilo tuntuu ilkikuriselta naurulta käsimykseni päälle.

Jouluaattona pääsen sairaalasta pois. Olen turta menetyksestä enkä muista koko päivästä oikein mitään. Joulupöydässä havahdun siihen, että syön ruokia, joita minun ei pitänyt syödä. Tämän joulun ei pitänyt mennä näin. Mikään ei maistu hyvältä, maistan suussani vain suolaisia kyyneleitä menetyksestä. En halua avata lahjoja, mutta avaan ne silti ilman iloa. Raaputan jouluarpaa ja ajattelen, että vaikka voittaisin satatuhatta se olisi ihan sama. Minussa välähtää ajatus, että alan tästä eteenpäin vihaamaan seuraavia jouluja.