PP5 - oireeton

Viimeistään kaksi päivää siirron jälkeen teki taas mieli alkaa googlailemaan kaikkea alkuraskauden ensioireista. Mikä on sinänsä hassua, sillä olen ollut taas tyystin oireeton, jos ei rintojen aristusta lasketa. Salaa olen toivonut pientä verenvuotoa, jota voisi tulkita kiinnittymisvuodoksi, tai nipistelyä alavatsalla, mikä voisi myös kertoa kiinnittymisestä. Mutta ei. En saa ikinä mitään näistä.

Rintojen arkuuttaa en jaksa enää ottaa huomioon, koska raskausoireena sen pitäisi alkaa vasta viikon päästä mahdollisella 4. raskausviikolla. Tämän lisäksi olen kärsinyt rintojen arkuudesta nyt monessa edellisessä kierrossa aina n. viikko ennen kuukautisten alkua. Tästä syystä on jo käynytkin mielessä, että arkuus onkin merkki KP1:sen lähestymisestä. Yritän ajatella positiivisesti, mutta on se vaan niin vaikeaa uskoa onnistumiseen.

Internet on täynnä kaikenlaisia listoja siitä, että mistä voi päätellä olevansa raskaana jo 3. viikosta alkaen. Yllättäen listat ovat täynnä samanlaisia asioita ja tuntemuksia, joita voi kokea myös kuukautisen lähestyessä. Kaikista raivostuttavin oire on kuitenkin "se tunne" tai "sisäinen tieto" siitä, että on raskaana. "Sen vain tietää sisimmissään, kun on raskaana" - innokkaimmat neuvovat. Oma sisimpäni on aivan hiljaa.

Kolmas siirto ja plan B

Kolmas alkion siirto ei herättänyt minussa enää niin suuria liikutuksen tunteita kuin aiemmin. Kolmas kerta toden sanoo ja niin edelleen. Ilokseni ensimmäinen pakkasalkio oli selvinnyt sulatuksesta ja minulle jäi siis varastoon vielä kaksi muuta, joita voidaan siirtää myöhemmin, jos tämäkään ei jaksa kiinnittyä joulun ihmeeksi.

Tällä alkiolla on kyllä erittäin hyvät tarrat. Se tuli todistettua jo toimenpiteen aikana. Alkio oli nimittäin takertunut niin kovasti kiinni katetriin, ettei se suostunut siirtymään kohtuun ensimmäisellä kerralla. Onneksi toisella kerralla suostui jäämään kohtuun, ja toivottavasti suostuu takertumaan sinne yhtä hanakasti kuin katetriin. 

Lääkityksenä minulla on Progynova ja Lugesteron, molempia kolmesti päivässä. Paljon lääkkeitä täytyy siis muistaa syödä jatkuvasti ja tätä tulee jatkaa ties mille raskausviikoille. Virallisten ohjeiden mukaan pari viikkoa pitää odotella taas ennen testaamista. Aiemmin ei ole tarvinnut odottaa niin pitkälle niin kuin olen kertonut aiemmin.

Hedelmöityshoitojen rinnalla ajan yhtä toista ohjelmaa, jonka nimi on "Lian onnellinen elämä vol. 2". Tämä ohjelma takaa sen, että pysyn onnellisena, vaikka lapsettomuushoidot epäonnistuisivatkin. Tätä ohjelmaa voisi tavallaan kutsua plan B:ksi. Tähän liittyen olemme mieheni kanssa aloittaneet yhdessä erään tavoitteellisen projektin, jonka myötä tiedossa vaikka mitä kivoja tapahtumia seuraavan puolen vuoden ajan. Tätä toista projektia ei voi viedä eteenpäin, jos tulisin raskaaksi. Pakko myöntää, että projekti on niin kiva, että jossain vaiheessa voisi jopa harmittaakin, että mahdollinen raskautuminen pilasi plan B:n suunnitelman. Tämä on kuitenkin koko homman idea - ajan hedelmöityshoitojen rinnalla jotain niin mukavaa ja ihanaa, että mahdollinen hoitojen epäonnistuminen ei harmittaisi niin paljon, ja mikä tarkoittaisi sitä, että voisin jatkaa plan B:tä suunnitellusti. 

Täytyy myöntää, että sen jälkeen kun laitoimme projektin pystyyn, en ole vierittänyt pettymyksen kyyneliä kuukautisten alettua. Ohjelma tuntuu toimivan niin kuin ajattelinkin.

Kohti parempia päiviä

Näin yöllä painajaista, että olin menossa sairaalaan tapaamaan lääkäriä, jonka pitäisi päättää voidaanko siirtoa tehdä meneillä olevaan lääkkeelliseen kiertoon. En unessa millään meinannut löytää ovea, joka olisi vienyt sisään sairaalaan. Viimein kun pääsin sairaalan käytäville ja lisääntymistieteen yksikön oville saakka, tieni pysäytti lattiasta kattoon ulottuvat paksut kalterit. Yritin ahtautua kaltereiden läpi, mutten mahtunut ja minut lävitsi epätoivo ja luovuttaminen. En pääsisi läpi ja menettäisin mahdollisuuteni.

Heräsin ja tajusin, että tänä aamuna minulla olisi tuomiopäivä ihan todellisessa elämässä. Minua hermostutti ennen ultraa ja pelkäsin kohtaavani samoja tunteita ja kaaosta sisälläni kuin viimeksi lähtiessä samaisesta paikasta. Tällä kertaa vastassa oli lääkäri, jolla oli yställiset kasvot - tuntui heti paremmalta. "Lääke on toiminut niin kuin pitääkin ja kohdun limakalvon paksuus on oikein otollinen alkion siirtoa ajatellen." Ja niin minulle varattiin aika ensi viikoksi pakastetun alkion siirtoon!:)  Olin täyttä hymyä, kun lähdin sairaalasta kohti työpaikkaa. Edes typerät työhaasteet eivät ole päässeet pilaamaan päivääni. Olkoon tästä päivästä alkaen edellisiä paremmat päivät. Olen aivan lopun kyllästynyt huonoon fiilikseen ja stressiin. En vaan yksinkertaisesti jaksa enää.

Pääsin itse asiassa irti pahimmasta työuupumuksesta -ja stressistä jo muutama viikko sitten. Kävin silloin mielessäni läpi muutamia eri skenaarioita: voisin stressailla ja ahdistua samaan malliin, tai sitten katsoa, että mitä tapahtuu, jos alkaisin tekemään normaaleja 8 tunnin työpäiviä, välttelisin työmatkoja viimeiseen saakka ja antaisin itselleni aikaa ja mahdollisuuksia nauttia elämästä. Pahinta mitä voisi tapahtua olisi potkujen saaminen, mikä ajatuksena ei siinä vaiheessa tuntunut edes yhtään huonolta vaihtoehdolta. Aloin löysätä ja annoin tunnollisen minäni olla huolimattomampi ja suuripiirteisempi. Elämä näyttää etenevän töissä samaan malliin, eikä mitään pahaa ole tapahtunut vaan töissä pyörii nykyään rennompi, hauskempi ja paljon mukavempi minä. Parempi tulevaisuus on täällä.

Vuosipäivä

Aloitin tämän blogin melkein tasan vuosi sitten. Tasan vuosi sitten kävin myös läpi ensimmäistä koeputkihoitani. Vuodessa minulle on saatu aikaiseksi yhteensä vain kaksi tuoretta alkionsiirtoa. En ole tyytyväinen alkuunsakaan siihen palveluun, jota olen saanut yksityisellä tai julkiselta puolelta. Valtiotasolla ollaan nyt kovin huolissaan syntyvyyden laskusta. Näin ensalkuun voisin ehdottaa, että rahaa investoitaisiin nykyistä enemmän lapsettomuushoitoihin. Ensisynnyttäjien keski-ikä on noussut ja niin on samalla noussut myös pariskuntien määrä, jotka tarvitsevat tuekseen lapsettomuushoitoja. Tämän hetkisillä investoinneilla hoitoon pääsyä voi joutua odottamaan jopa 7 kuukautta niin kuin minä jouduin.

Julkisella puolella ei tunnu olevan yhtään kiire asian kanssa, vaikka itselleni tulee muutaman vuoden päästä jo 40 mittariin. Jokainen ohimenevä kuukausi, jolloin ei edes yritetä mitään, tuntuu hukkaan heitetyltä ja arvokkaalta tilaisuudelta. Viimeksi, kun olin lääkärissä, niin lähdin sieltä itkien pois. Lääkäriltä riitti vain sanat "kokeilkaa tässä kierrosta luomusti, joskus sellaisiakin ihmeitä tapahtuu". Se oli liikaa minulle ja kyynelkanavat avautuivat. Eivätkö he vieläkään tajua, etten voi saada luonnollisesti lasta. Itkin niin paljon, että muut potilaat luulivat varmaan, että olin juuri menettänyt lapsen. Tavallaan olenkin.

Koeputkihoidon jälkeen piti odottaa kaksi kuukautta ennen kuin ryhdyttiin tarkkailemaan ovulaation ajankohtaa, jotta voitaisiin harkita luonnolliseen kiertoon pakastetun alkion siirtoa. Jännitin paljon testaamista, koska kiertoni vaihtelee paljon ja olen saanut viime aikoina tosi epäselviä tuloksia. Ajattelin luottaa Clearbluehun, jota niin kovasti suositellaan. Clearblue näytti minulle 3 viikon ajan hailakkaa plussaa ja vilkkuvaa hymynaamaa. Ultrat osoittivat, että ei oltu lähelläkään ovulaatiota. Lääkäreille tuli jotenkin yllätyksenä, että minulla voi olla näin pitkiäkin kiertoja, vaikka olin ilmoittanut heille erikseen vuoden aikana ainakin neljä kiertoa, joiden pituus on 35-37 päivää. Kahden viikon hailakan plussailun jälkeen lääkäri ilmoitti tylysti, että turha tähän on mitään yrittää. Odotellaan taas kuukausi ja seuraava yritys voisi olla lääkkeelliseen kiertoon. Lähdin itkien menemään.

Tässä kuussa on siis napsittu sellaista lääkettä kuin Progynova, joka ilmeisesti estää ovulaation syntymisen. Mitä muuta se tekee - ei mitään hajua. Kukaan ei ole selittänyt tästä lääkkestä minulle mitään, mutta en välitä. Pääasia, että saataisiin nyt edes yksi alkio siirrettyä ennen Joulua.

Kohti uutta yritystä

Aika on mennyt hirvittävää vauhtia - niin kuin aina syksynä - ja taas ollaan uuden todellisen yrityksen kynnyksellä. Sain kunnalliselta hoidolta viestin digitaaliselle hoitopuolelle, että seuraavan kierron 1. päivästä voi taas ilmoittautua hoitoon lisääntymistieteenyksikköön. Minulla on vähän kaksijakoiset ajatukset seuraavasta yrityksestä. Mukavaa, että taas jotain tapahtuu, mutta en ole niin luottavaisin ja innostunein mielin niin kuin yleensä olen ollut munasolukeräykseen ja tuoresiirtoon tähtäävästä hoidosta. Pelkään ensinnäkin, että alkiot kuolevat sulatuksen aikana, jos sinne asti päästään. Suurin pelkoni kohdistuu kuitenkin ovulaation bongaamiseen. En ole viimeisen noin puolen vuoden aikana ole onnistunut löytää ovulaation ajankohtaa. Olen testaillut tikuilla, mutta tulos on aina epämääräinen. Ja tulos on sama suurin piirtein mihin kierron aikaan tahansa! Esimerkiksi tässä kierrosta testasin 12-16. päivät, joille sain kaikille haalean plussan. Tämän jälkeen 17. päivä oli selvä negatiivinen. 18-24. päivät jälleen haaleita plussia. Tästä eteenpäin en ole jaksanut enää testata, sillä se on niin turhauttavaa. Vatsassa ei ole ollut minkäänlaisia tuntemuksia, jotka auttaisivat edes vähän tunnistamaan, että mikä noista plussista on oikea plussa. Olen ihmetellyt, että miten muut potilaat selviävät tästä? Menevätkö jotkut ylimääräiselle ultrakäynnille yksityiselle asti vai onko muille ovulaation löytäminen vain niin helppoa?

Näiden pelkojen lisäksi olen lomamatkalla siihen aikaan, kun PAS:ia edeltävä ainoa ultra suurinpiirtein tulee olemaan. Mutta koska kiertoni on melko vaihteleva, on sille silti pienen pieni  mahdollisuus juuri oikeaan aikaan.

Typerä, turha raskaustesti

Tänään vasta sai ilmoittaa negatiivisen raskaustestin tuloksen sairaalaan, vaikka on jo kp5. Minulla oli muistutus testistä aamulla ja olin laittanut sen aivan vessanpöntön viereen, etten vaan unohtaisi aamuväsyneenä tehdä sitä. Niin vain kävin, että unohdin tehdä sen silti kaikista varotoimenpiteistä huolimatta heti aamusta. Olen ollut niin mielettömän epämotivoitunut koko testaamiseen, etten ole suonut sille melkein mitään ajatuksia enää, eikä se aamullakaan käynyt mielessä. Todella turhautuneena tein testin, koska oli pakko, ja katsoin epäkiinnostuneena 100% varman negatiivisen tuloksen.

Ilmoitin myöhemmin päivällä tuloksen sairaalan digitaaliselle hoitopolulle, mutta en ole saanut mitään viestiä, että mitä oikein tapahtuu seuraavaksi. Minulle ei ole ikinä tehnyt PAS:ia sulatetulla alkiolla ja haluisin pian kuulla, että milloin sellainen on mahdollinen. Jos sitä ei tehdä tästä kierrosta niin todennäköisesti se ei tule onnistumaan seuraavassakaan, jolloin on tiedossa paljon töitä ja ulkomaanmatkoja, että tuskin onnistun mitään lääkärikäyntejä luovimaan siihen ajankohtaan. Toinen mikä huolestuttaa on ovulaation bongaaminen. Olen ymmärtänyt, että on potilaan tehtävä yrittää hahmottaa, että milloin ovulaation ajankohta on. Toivon todella, että olen väärässä tästä asiasta. Itse tunnen ovulaation ehkä kerran vuodessa ja viime aikoina en ole saanut sitä testeillä näkyviin. Syynä on ollut lähinnä pitkä kierto ja olen parin viikon testaamisen jälkeen kyllästynyt koko hommaan.

On tämä kaikkineensa vaan niin totaalisen ahdistavaa, stressaavaa, ärsyttävää plus pari muuta turhautumisen tunnetta. Miksi kaiken pitää olla niin kompleksista, miten saisin yksinkertaisemman elämän? Sanonpahan vaan, että miehelläni on sata asiaa vähemmän mietittävää hoidon aikana, ja sekään ei tunnu reilulta. En ole pitkään aikaan jaksanut olla kateellinen kenelläkään, mutta on pakko taas hetken verran kadehtia niitä, jotka tulevat luomusti raskaaksi ja säästyvät kaikilta näiltä haasteilta, joita lapsettomuuden takia joutuu kärsimään.

Pettynyt... taas

PP10 - näin pitkälle pääsin tällä kertaa ja tähän se päättyi. Tänään vatsakivut kovenivat ja hyväuskoisesti aloin vahvistamaan tuntemuksiani siitä, että olisin vihdoin raskaana. Olin suorastaan häkeltynyt, kun vessassa paperiin tarttui runsaasti verta. Miten paljon sitä pystyykään luottamaan siihen, että raskautuisin, vaikka ei siitä taida tulla koskaan mitään. Onneksi en antanut itseni rakastua niin syvästi pikkuiseen niin kuin viimeksi, jolloin suru oli tätä paljon syvempää ja raaempaa.

Olen jaksanut kaikkea muuta kurjaa elämässäni, sillä minua on kannatellut ajatus pienestä säteilevästä onnesta sisälläni. Nyt kun sitä ei enää ole, on kysyttävä itseltäni, että mitäs nyt sitten, mistä sen onnen ja voimavarani kaivan?