Ei koskaan meidän juhla

"Äitiys on tehtävistä arvokkain."
Näin kirjoitetaan päivän lehdessä tänään äitienpäivänä, joka ei ole koskaan meidän juhlapäivä. Sydän sisälläni pienenee kasaan ja huutaa.

Tein tänä aamuna omista säännöistäni poiketen ennen virallista testipäivää raskaustestin (pp9, dpo15) ja se oli negatiivinen - kuinkas muuten. Ei tarvitse enää tunnustella oireita, mutta nyt sitäkin enemmän harmittaa syödä lääkkeitä vielä seuraavat täydet 5 päivää.

Koskaan en saa tietää mikä minussa on vikana. Koskaan en saa tietää millainen olisin äitinä. Koskaan en saa pientäni lohduttaa ja keinuttaa uneen. Tänään muu kansa juhlii ja minä päästän irti kaikki mahdottomat unelmani.

PP8 - kyllästyminen

Olen niin kyllästynyt tähän oireiden arvuutteluun, että tarkoittaako mikään mitään. Eilen minut valtasi hetkeksi suuri epätoivo ja tirautin pari kyyneltäkin sen vuoksi, etten tule ikinä onnistumaan. Olen yrittänyt suhtautua hoitoihin nyt kevyemmin ja rennommin, kun muut asiat ovat elämässä niin hyvin. Kipu lapsettomuudesta ei ole silti kadonnut mihinkään, ja ei näköjään paljon vaadita, että tuska ja epätoivo tulvivat esiin, kun hetkeksi irrottaa kontrollin.

Keskenmenon jälkeen olin luottavainen. Jos kerta kohtuni oli vihdoin suostunut vastaanottamaan ensimmäisen vieraansa, olisi paljon todennäköisempää, että se hyväksyisi myös seuraavan tulijan. Toisin kävi ja toisen lääkkeellisen PAS:in alkio meni hylkyyn. Minulla on myös vahvistunut tunne, ettei tästäkään siirrosta ole tullut mitään.

Tämän piinailun lisäksi riitelin mieheni kanssa rahasta ja siitä olemmeko valmiita laittamaan taas omaa rahaa yksityiseen sen ajan, kun olemme julkiselle jonossa 3. koeputkihoitoon. Emme päässeet tästä yhteisymmärrykseen. Itse olisin valmis antamaan vaikka koko omaisuuteni. Hän ei ole samaa mieltä. Olo on lohduton.

Mielessä on käynyt, että teen (negatiivisen) testin jo huomenna, jotta pääsen eroon tästä oireiden kyttäilystä. Ehkä sen jälkeen yritän nauttia kesästä ilman hoitoja ja hetkeksi unohtaa koko lapsettomuuden, joka myrkyttää sieluani niin kipeästi.

PP5 - oireita tai jotain sinne päin

Raskainta PAS-siirron piinapäivissä on ehdottomasti jatkuva oireiden kyttäys ja analysointi. Mitä pienemmätkin tuntemukset luovat uutta toivoa, mutta samalla joidenkin oireiden puuttuminen - kuten rintojen aristus jälleen kerran - lannistavat mielen. Sekään ei helpota taikka lohduta, että oireettomus on täysin mahdollista näin aikaisessa vaiheessa. Olen lueskellut paljon muiden kirjoituksia piinapäiviltä, jotka ovat päättyneet positiiviseen tulokseen, ja niitä yhdistää monesti sama tekijä: aristavat rinnat. Tästä syystä olen aivopessyt itseni siihen ajatukseen, että rintojen aristus olisi se pakollisin alkuraskauden oire. Tätä vahvistaa oma kokemukseni siitä, että itsellänikin oli rintojen aristusta hyvin aikaisessa vaiheessa siinä kierrossa, josta olen kerran elämässäni raskautunut.

Jonkinlaiset vatsatuntemukset ovat jatkuneet edelleen ensimmäisiltä piinapäiviltä, mutta eivät todellakaan niin voimakkaina (silloinkin melko lieviä). Alavatsassa tuntuu siis päivän mittaan lievää paineen tunnetta, höyhenen kevyitä menkkatuntemuksia ja joskus todella harvoin pientä nipistelyä. Mielestäni minulla ei ollut tällaisia tuntemuksia viime kuun negakierrossa. Eikä myöskään aiemmin ole ollut vastaavanlaista turvotusta, jota on nyt päivittäin vatsan seutuvilla. Turvotus on huomattavaa, minkä takia paidoilla on tapana on mennä mahan päältä rullalle ja mukava pömpötys on koko ajan esillä. Ja tämä siis vain kotioloissa eikä suinkaan julkisilla paikoilla :D Vatsani näyttää siltä, että voisin olla 14+ raskausviikolla. Progynova aiheutti minulle nesteturvotusta ja siitä aiheutunutta painonnousua edellisessä kierrossa. Silloin painonnousu tapahtui melko äkkiä parin kilon verran ylöspäin, mutta se myös hävisi melko nopeasti, eikä ollut keskittynyt tällä tavalla vain vatsan alueelle (tai mistäkö niin tarkasti muka muistan). En joka tapauksessa muista tällaista jatkuvaa näin pitkään jatkunutta turvotusta heti siirron jälkeen.

Viimeisenä voisi mainita vetisen valkovuodon, jota holahtelee pöksyihin muutaman kerran päivän aikana. Lugesteronia poistuu toki jatkuvasti myös, mutta tämän lisäksi tapahtuva vuoto on lähes läpinäkyvää ja tuntuu olevan muuta kuin lugeista johtuvaa. Tai sitten se on nimenomaan lugeista johtuvaa (huoh).

Onnellisuuden jäljillä

Minulla on raskas vuosi takana. Kaikki alkoi siitä, kun koeputkihoitoani siirrettiin yllättäen 3 kuukaudella eteenpäin sovitusta. Tämä oli valtaisa pettymys, sillä olin ollut jonossa ko. hoitoon yli 4 kuukautta. Yritin hukuttaa pettymystä ja suruani työhön ajamalla itseni liian vaativaan projektiin hulluilla työmäärillä ilman kunnon apua saatavilla, mikä aiheutti kamalan huonon olon kierteen burnoutin muodossa ja minkä takia koko parisuhteeni alkoi voimaan huonosti. Koin valtavaa ahdistusta työstäni ja samalla tunsin itseni yhä enemmän ulkopuoliseksi työympäristössaäni ja tiimissäni. Kaikki tuntui väkisin teeskentelyltä. Voin henkisesti todella huonosti ja mieltäni pimensi mustat ajatukset. Ei ollut tietoa paremmasta huomisesta. Yritin hakea pelastusta perheen perustamisesta, mutta kun siitäkään tullut mitään, ei ollut mitään toivoa jäljellä.

Kesäloma auttoi pahimpaan tuskaan; parisuhde jälleenrakennettiin onnelliseksi ja elokuussa alkanut hoito toi tarvitsemani toivon kipinän. Kipuilin edelleen töissä, mutta enemmän kuin 4 vuotta odotettu positiivinen raskaustesti muutti kaiken sateenkaaren väreihin ja toi elämälleni tarvitun tarkoituksen. Olin niin onnellinen siitä, että hirvittävä vuosi olikin vaihtunut yhdeksi parhaista. Tätä hetkeä ei kestänyt kuin yhden vilahduksen, sillä keskenmeno pakotti keskelle hirveintä painajaista, jota pahempaa en ollut tässsä elämässä joutunut aiemmin kestämään.

Alkuvuodesta keskenmenosta aiheutunut tuska alkoi helpottaa ja samalla pääsin miellyttävämpien, mutta yhä raskaiden töiden pariin ja aloin haikailemaan muutosta. Olin haikaillut elämänmuutoksen perään aikaisemminkin raskauden muodossa, mutta koska tämä tuntui yhä vaan vaikeammalta tavoittaa, aloin miettimään muita ratkaisuja. Taivaalta tipahti ratkaisu ja jouduin työpaikallani irtisanomisuhan alle. En ollut järkyttynyt tulevista potkuista, vaikka olin uhrannut elämäni edellisenä vuonna työlle melkein kirjaimellisesti. Joku toinen olisi voinut olla katkera, mutta minä olin innoissani kaikista uusista mahdollisuuksista. Eniten siitä, että pääsisin eroon työympäristöstä, johon tunsin olevan ulkopuolinen ja joka aiheutti minulle vain ahdistuta. Kun pääsin vapaaksi, tunsin itseni höyhenen kevyeksi valmiina lentoon. Ja niin minä lensinkin ja minusta tuli yhtäkkiä onnellinen huolimatta siitä, että en ollut raskaana. Opin, että ahdistuksen lähteeni ei ollut vain raskauden mahdottomuus vaan se myrkyttynyt ilmapiiri, jonka kanssa minun piti tulla jokapäiväisessä elämässäni toimeen työpaikallani.

Vaikka olin vapaa, minussa asui silti pieni huoli siitä, että mitä jos tulisinkin yhtäkkiä raskaaksi niin miten se vaikuttaisi uuden työpaikan saamiseen. En halunnut olla tilanteessa, jossa toivon raskautta samalla peläten sitä. Kaikelle löytyi ratkaisu, sillä minut haluttiin hyvinkin pian uuteen työpaikkaan, joka tuntuu avoimelta, rehelliseltä ja paikalta, jossa ei tarvitse teeskennellä mitään. En voi vieläkään uskoa, että löysin näin nopeasti uuden työn, joka on kaikkea sitä, josta olen usean vuoden haaveillut ahdistukseni keskeltä.

Kaikki on siis vallan hyvin ja vihdoinkin voin rehellisesti sanoa, että olo on onnellinen - tulee sitä perheenlisäystä sitten tai ei.

5. alkionsiirto

Jälleen on kyytiläinen haettu matkaan ja piinapäiviä elellään. Tuntuu hassulta, sillä edellisistä piinailuista on niin vähän aikaa ja kaikki tuntuu ihan normilta. Voiko piinapäiviinkin jo rutinoitua? Samalla progynovan ja lugesteronien käyttäminen tuntuu jo niin arkipäiväiseltä, etten muista enää millaista on olla ilman niitä.

Tämä alkionsiirto on ollut siitä poikkeuksellinen, että minulla on ollut tuntemuksia jo heti seuraavana päivänä siirron jälkeen. Alavatsa on turvonnut, sekä minulla on ollut menkkamaisia lieviä kipuja, mikä on ehdottomasti hyvä merkki. Mitään ei voi tietysti sanoa näistä tuntemuksista varmoiksi onnistuneen kiinnittymisen kannalta, mutta olen nyt ehdottomasti enemmän toiveikas kuin viime kerralla, kun ei ollut yhtään mitään alkuraskauden oireita missään vaiheessa.

Viimeinen mahdollisuus

Meillä on enää yksi pakkasalkio jäljellä viime elokuun ICSI-hoidoista julkisella. Klinikalta kysyttiin, jos haluaisimme pitää hiukan hengähdystaukoa ja sopia siirron myöhemmäksi. Klinikan henkilökunta ei tunnu ottavan paljon paineita siitä, että olen kohta aivan liian vanha raskautumaan. Todennäköisyydet huonontuvat kuukausi kuukaudelta ja itse koen voimakkaasti, ettei minulla ole todellakaan yhtään aikaa hukattavaksi. Ilmoitin siltä istumalta vastauksena, että uusi lääkkellinen kierto saa alkaa puolestani heti kuin se on vain mahdollista.

Onkin mielenkiintoista nähdä, että kuinka monta päivää siihen menee, että tuolla alhaalla alkaa jotain tapahtumaan. Progynova on nimittäin melko tehokas hormoni ja olen syönyt sitä hevoskuurin verran neljän viikon ajan.

Sinänsä meitä ei haittaa, vaikka kuukautiset eivät ala ihan heti, sillä olen lähdössä matkoille nyt pariksi viikoksi, eikä ultraus olisi onnistunut helposti muutenkaan tähän väliin. Kerrankin minulla on tuuria aikataulujen sumplimisessa! On tavallaan myös helpotus, että työkuviot ovat nyt seisahduksissa, eikä minun tarvitse ottaa stressiä hoidon aikatauluttamisesta töiden suhteen. 

Jos tämä seuraavakin PAS menee mönkään, niin olen jo alkanut miettiä, että milloinkahan pääsen seuraavaan kerran munankeruuoperaatioon. Täytyykö taas jonottaa julkisella sen puoli vuotta vai pääsenkö ohituskaistalla jo vaikka kesäkuussa ennen kesätaukoa? Jos joudun jonoon uudestaan, olen melko varma, että hermoni eivät tule sitä kestämään ja voisin harkita jonotuksen aikana hoitoja myös yksityisellä puolen. Olen säästänyt rahaa 1,5 vuoden verran hoitoja varten ja nyt olisi kertynyt jo melko hyvä määrä puskuria hoidon toteuttamiseen.

Ei jouluvauvaa

Viime jouluaatonaattona vietin 12 tuntia synnytysosastolla keskeytyneen keskenmenon ja lääkkeellisen tyhjennyksen takia. Silloin uskalsin toivoa, että kunpa ensi jouluna olisin samassa ympäristössä, mutta tällä kertaa niiden onnekkaiden joukossa, jotka ovat siellä viimeisimmillään. Tai ehkä voisin olla yksi niistä, joka oli jo raskaimman työn tehnyt ja saisi nyt silitellä pikkuistaan rauhaisan joulutunnelman syleilyssä.

Tämän pienen laskettu aika olisi ollut 10.12 ja viime vuoden haave oli lähellä toteutumista. Kohtalo uskalsi olla taas toista mieltä ja antoi minulle tänä aamuna negatiivisen tuloksen.

Pelkäsin tosi paljon sitä, että miten ottaisin vastaan pettymyksen, enkä taaskaan uskaltanut ruveta testaamaan yhtään ennen virallista päivää. Helpotuksekseni en murtunut. Tulos ei yllättänyt, sillä mitään oireita ei ollut näiden kahden viikon aikana - ei edes lääkkeiden aiheuttamia.

Pakkasessa olisi enää yksi huurupää odottamassa sulatusta. Pian saan varmaan sairaalalta ohjeita, että miten sen kanssa toimitaan mahdollisesti jo tässä kuussa.