Viimeinen piikki

 Siitä on aikaa, kun olen viimeksi käynyt täällä kirjoittamassa. Minun on ollut kuukausi kuukaudelta yhä vaikeampi tarttua kirjoittamiseen, sillä olen alkanut väsymään ja ahdistumaan lapsettomuuteeni yhä enemmän sitä mukaan kun toivo on alkanut hiipumaan. On itse asiassa aika kamalaa, että kaikki tämän blogin tekstit ovat minun historiaani ja elämääni. Haluaisin kääntää viimeisen sivun pian tästä kirjasta ja siirtyä elämään jotain, johon kuuluu onnellisia loppuja.

Epäonneni on vaan jatkunut ja en voi uskoa, miten meidän kohdalle osuukin kaikki vastoinkäymiset. Aluksi oli vaikea päästä siirtoon, ensin joulun takia ja sitten siitä syystä, että koronarokotukseni osui mahdollisen siirron kanssa päällekkäin. On suositeltavaa, että rokotuksesta on vähintään kaksi viikkoa ennen alkion siirtoa ja minulla olisi ollut vain viikko. Rokotuksen jälkeen sain olla niiden harvinaisten joukossa, joka sai ikävän haittavaikutuksen, joka piti minut taas pelissä pois vähän aikaa. Sivuhuomiona tähän, että samaisen haittavaikutuksen voi saada myös itse taudista (ja en pureudu sen tarkemmin aiheeseen mikä sairaus kyseessä), eli ei minua kaduta rokotuksen ottaminen, vaikka ikävän sivuoireen kanssa jouduin hetken painimaan.

Helmikuussa pääsin vihdoin siirtoon. Valitettavasti siirto ei mennyt tällä kertaa hyvin. Kohtuni on hiukan taaempana kuin normaalisti ja tällä lääkärillä oli hirvittäviä vaikeuksia päästä laitteillaan perille kohtuuni. Kellään toisella lääkärillä ei ole ollut ongelmia asian kanssa, ja olin hyvin yllättynyt, että tämä kokenut lääkäri ei meinannut pärjää asian kanssa. Aikaa tuhlaantui todella paljon ja kun näin lääkärin huolestuneen ilmeen alkoi hikikarpaloita levitä myös omalle otsalleni. Lopulta alkio saatiin sinne minne se kuuluikin, mutta heti mielessäni alkoi epäilys, että alkio kuoli siihen paikkaan. Kaksi päivää siirron jälkeen alkoi sota Ukrainassa, menin shokkiin, itkin useampana päivänä putkeen julmia ihmiskohtaloita, kuolleita lapsia ja mieleeni tulvi sellaisia ajatuksia kuin, että en edes halua lasta tällaiseen maailmaan. Ja en minä sitä lasta saanutkaan (turha luulo!), sillä mitään oireita ei tullut missään vaiheessa. Tämän lisäksi olin niin kauhuissani niin kuin koko muu maailma, etten siinä kohtaa asiasta paljon välittänytkään.

Vasta myöhemmin kuulin toiselta lääkäriltä, että siirrossa pitää olla nopea ja en voi olla ajattelematta, että tällä saattoi olla vaikutusta siihen, että alkio ei lähtenyt enää kehittymään.

Halusin negatiivisen testin jälkeen pitää pienen tauon kaikesta ja uskaltauduin uudestaan lääkäriin muutama viikko takaperin. Tuleva siirto osui ajankohtaan, jolloin oma lääkärini ei päässytkään tekemään siirtoa. Olin salaa onnellinen ja minulle nimettiin eräs toinen, kenen kanssa minulla synkkasi ensihetkestä jotenkin paljon paremmin. Luennoin lääkäriä kaikista vaikeuksistani edellisen kerran ja hän lupasi tehdä parhaansa. Kaikki sujui lopulta tällä lääkärillä tanssin lailla mainiosti ja helposti. Olin kerrankin tyytyväinen itseeni että avasin suuni oikeassa paikassa, sillä lääkäri sanoi olleen tosi hyvä, että olin varoittanut häntä, mikä lisäsi hänen keskittymistään operaatioon. 

Painoin viimeisen piikin gonapeptyliä (en edes muista mitä varten) vähän aikaa sitten ja toivon, että se on viimeinen piikki tätä asiaa varten. En usko että jaksan enempää uutta kierrosta piikkejä, lääkkeitä, epätoivoa, pettymystä. En ainakaan pitkään aikaa. Tuskin koskaan.

Nyt sitten taas odotellaan ja petytään vielä yhden kerran.

Entä jos vika ei olekaan minussa?

Olen ollut todella toiveikas keskenmenon jälkeen. Olin toiveikas. Kuvittelin, että sitten kun menemme kalliiseen lahjasoluhoitoon ei mikään voi enää mennä samalla tavalla pieleen. Lahjasoluhoito aloitettiin jo viime vuoden lopulla, mutta minun on ollut vaikeaa ryhtyä kirjoittamaan siitä, sillä lopulta sekin aiheutti vain ison pettymyksen.

Ennen hoitoa menin jälleen hysteroskopiaan poistattamaan keskenmenojäämiä tai polyyppia. Paikalla oli enemmän henkilökuntaa kuin yleensä, sillä se oli samalla myös oppimissessio erikoissairaanhoidon opiskelijalle. Tällä kertaa kivut yltyivät kovaksi, mikä säikäytti, sillä edelliskerta oli lähes kivuton. Lääkkeenä olin saanut vain parasetamolia ja ibuprofeiinia. (Yksityisellä saisi rauhottavia ja kipulääkettä suoraan suoneen). Kiemurtelin ja valitin tuskissani, mutta lääkäri keskittyi enemmän kertomaan oppilaalle sisimpäni löydöksistä. Purin lopulta hammasta yhteen ja yritin itsekin keskittyä kivun sijasta kohtuun kuvaruudulla ja lääkärin selostukseen. Edellisellä kerralla hoitaja oli silitellyt ja pitänyt kädestä kiinni operaation ajan, mutta nyt minua ei edes kuunneltu. Onneksi tutkimus saatiin pian päätökseen, eikä mitään erityistä löydöstä ollut - vain painauma, jossa jotain oli ollut, mutta irronnut itsestään. Nyt voisin kuitenkin mennä hyvillä mielin jatkamaan lapsettomuushoitoja, sillä kohdussani ei olisi mitään epäilyttävää häiritsemässä alkion kiinnittymistä.

Itse hoito oli meidän osalta helppo tällä kertaa, sillä riitti vain, että mies on oikeana päivänä luovuttamassa siittiöitä petrimaljalle. Aluksi uutiset olivat hyviä. Munasoluja oli yli kymmenen ja voitaisiin tehdä sekä IVF:ää ja ICSI:ä hoitomuotoina. Tuntien ja päivien kuluessa, uutiset huonoivat ja alkiot fragmentoituivat ja lopettivat kasvamasta yksi toisensa jälkeen. Yksikään alkio, joka sai alkunsa ICSI:llä, ei selviytynyt. Hoidon tulos noudatti tismalleen samaa kaavaa kuin hoidot omien solujen kanssa. Ainoa ero oli se, että päätettiin pakastaa nopeasti kaksi ok-alkioita, jotta saataisiin jotain siirtoon. Tästä minulle jäi valitettavasti olo, että haluttiin saada keinolla millä hyvänsä edes jotain tulosta aikaiseksi, jotta minulta voitaisiin laskuttaa täysimääräinen hinta. 

Väistämättä olen tullut ajatelleeksi, että entä jos vika ei olekaan minussa ja minun soluissani, vaan että jotain erikoista on mieheni siittiöissä, jotka aiheuttaa sen fragmentaation. Teimmekö tässä nyt aivan hirvittävän virheen, että lähdimme tähän prosessiin aivan väärällä ratkaisulla. Alan olemaan hyvin väsynyt tähän kaikkeen, että olen aivan lähellä luovuttamista, vaikka alkioita on saatu pakkaseen asti. En vaan usko, enkä luota enää, että onnistuisimme niistäkään. Nyt vasta olen alkanut ymmärtämään, miltä epäonnistuminen oikeasti tuntuu.

Kolme kuukautta on kulunut, enkä ole vieläkään päässyt siirtoon. Siitä enemmän seuraavassa postauksessa.

Tuntematon möykky

 Niinhän siinä taas kävi, ettei keskenmeno mene ohi yhdellä lääkekuurilla. Vaikka vuotoa on ihan kohtalaisesti, minulla on tunne, ettei kaikki mene niin kuin pitäisi. Vahva intuiitioni pitää jälleen paikkansa (pitäisi uskoa tähän aina) ja pääsen sairaalaan kontrolliin parin viikon päästä siitä, kun koko ikävä prosessi sai alkunsa. 

Tutkimuspäivän aamuna raskaustesti on negatiivinen, mutta tutkimuspöydällä, jolla makaan ainakin puoli tuntia vempaimet sisälläni, on tilanne jotain muuta kuin selkeä. Kohtuun valutetaan suolaliuosta, niin kauan, että se loppuu hoitajalta kesken. Liuos on paljastunut sisältäni varjon, johon mikään määrä nestettä ei tuo haluamani vastausta. Tilanne on liiankin tuttu ja palauttaa silmänräpäyksessä mieleeni edelliskerran, kun 1. keskenmenoni ei tuntunut päättyvän ikinä. Taas ollaan siinä tilanteessa, että kohdussani on edelleen raskausmateriaalia, polyyppi tai kolmas tuntematon, jota ei uskalleta edes lausua ääneen. Taas tutut kamalat ajatukset tulvivat mieleeni: onko polyyppi aiheuttanut keskenmenoni ja olisinko voinut pelastaa kaiken, jos olisin ollut edes vähän tarkempi tällä kertaa. Minulta kysytään ainakin kahdesti, että onko raskaus vielä toiveissa ja vastaan kepeästi kyllä - aivan kuin se voisi joskus oikeasti tapahtua minulle. Taas kirjoitetaan lähete hysteroskopiaan. Taas mieli on täynnä jossittelua ja aika paljon pettymystäkin.

Seuraavan päivänä saan soiton: meille on löytynyt sopiva luovuttaja ❤️

Lupa olla onnellinen

 Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, miksi olen selviytynyt niin hyvin toisesta keskenmenostani. Niistä ensimmäinen vei minut kuukaudeksi sairaslomalle (jonka päätteeksi sain potkut töistä), en nukkunut moneen yöhön, itkin päiviä, ja en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin menetystä. Säälin itseäni loputtomiin ja se sääli vei minua syvälle pimeytyneen, jossa mieleni halusi vaeltaa kauemmin kuin olisi kannattanut. 

Tällä kertaa en hiljennyt, jäänyt paikoilleni makaamaan, vaan soitin lähimmäiselleni, kerroin kaiken ja avauduin oikein kunnolla. Minua kuunneltiin ja sain lohdutusta, johon takerruin kuin elämäneliksiiriin. En vaipunut itsesyytösten kehään, en alkanut säälimään vaan uhosin avaruuteen, että heitä vaan päälleni lisää kärsimystä - aion kestää tämän ja paljon pahemmankin. Lähdin liikkeelle, ja elämä alkoi tuntua kirkkaammalta. Juoksin niin kovaa kuin jaksoin peltojen keskellä tuulen ja musiikin tahtiin ja itkin niin paljon, että kyyneleet loppuivat kesken ja annoin vaihtua nauruun. Olen syventynyt kuuntelemaan ihaninta musiikkia mitä tiedän, ja keskittynyt pieniin asioihin, jotka tuovat edes sentin iloa. Olen antanut tunteiden tulla ja mennä, ravistella oikein kunnolla. Niin yksinkertaista, mutta mitään tällaista en osannut ennen ja vastoinkäymiset tuntuivat maailmanlopulta. Toisaalta elämässäni on muuten kaikki paljon paremmin kuin kolme vuotta sitten, ja ihan viime aikoina on tapahtunut paljon hyvää. Kesti kauan antaa lupa itselle, että saan iloita niistä hyvistä asioista. Ei ole pakko vaipua synkkyyteen, jos yksi asia ei onnistu. Olen antanut itseni surra, mutta olen antanut myös iloita. 

Koko viime kesän olin oudolla tavalla turta. En tuntenut mitään, en iloa, en surua. Olin taas oudossa pysähtyneessä välitilassa, jossa mikään ei tunnu miltään. Tämä menetys on herättänyt minut horroksesta niin hyvässä kuin pahassa. Se on koskettanut sisintäni, repinyt sen kappaleiksi ja koonnut taas kaiken yhteen. Tiedän mihin olen menossa. Minun on lupa olla onnellinen ja aion jatkaa uskomista siihen, että jonain päivänä olen vielä äiti. 

Pitkät hyvästit

 Ei tarvitse odottaa kuin kaksi päivää lohduttomien verikoetulosten saamisesta ja olen taas naispoliklinikan vastaanotolla. Tällä kertaa hoitaja neuvoo minua miten tehdä lääkkeeelinen tyhjennys itsenäisesti kotona liiankin tutuilla cytoteceillä. Minusta on irvokasta, että vastaanotto tehdään huoneessa, jota käytetään vauvojen neuvolakäynteihin. Seinälle on ripustettuja suloisia pieniä myssyjä roikkumaan ja istun lähellä hoitopöytää, jonka päälle kuvittelen pientä vastasyntynyttä, jollaista minulla ei ole koskaan oikeutta asettaa siihen hellästi makaamaan. Jossain kaukana käytävällä kuulen pienen vauvan itkun. Tälläkään kertaa en saa lohduttaa ketään muuta kuin itseäni.

Saan hoitajalta heti syötäväksi esilääkityksen. Myöhemmin opin, että jo esilääkitys saattaa aloittaa vuodon, mitä minulle ei tosin tapahdu. Kaksi päivää esilääkityksestä asetan neljä cytoteciä aikaisin aamulla sisääni ja alan odottamaan. Kivut alkavat melkein heti, mutta kunnon vuotoa ei oikein näy eikä kuulu. Kuuden tunnin jälkeen alkaa muutamia suurempia hyytymiä tipahtaa ulos wc-käyntien yhteydessä, mutta mitään infernaalista verenvuotoa en koe, vaikka kivut aaltoilevatkin kipulääkkeeiden läpi voimakkaana. Olen varautunut paksuimmilla siteillä mitä kaupasta löytyy, mutta näille ei löydy mitään käyttöä, sillä vuotoa tulee vain silloin kun käyn wc:ssä. Koko päivä jatkuu samanlaisena ja pelokkaana nukahdan odottaen, että joudun heräämään yöllä siihen pahimpaan hetkeen. Aamulla siteistä ei löydy edelleenkään mitään ja alkaa epäilyttämään, että asiat eivät ole edenneet niin kuin pitäisi. Kivut jatkuvat koko sunnuntain, mutta vuotoa ei ole liiemmin vieläkään. Ohjeiden mukaan soitan vasta kaksi päivää lääkkeiden ottamisesta hoitajalle, sillä kivut jatkuvat jo kolmantena aamuna voimakkaina. Tilanne on kerrassan hyvin epäselvä, eikä hoitajakaan ole oikein varma olisiko syytä tulla tarkistuttamaan vai ei, koska jotain kuitenkin näyttää tapahtuvan. Hän soittaa myöhemmin takaisin, että lääkkeet saattavat alkaa toimimaan vasta kolmantena päivänä ja neuvoo ottamaan maksimimäärät kipulääkkeitä. Vuotoa alkaa tulemaan hieman enemmän ja tyytyväisenä katson värjäytyneitä siteitä. Jotain hyötyä näistäkin näyttää olevan.

Seuraavana päivänä soitan jälleen klinikalle, sillä minulla on edelleen tunne, että kaikki toimi niin kuin pitäisi. Tämän lisäksi minua pelottaa, että joudun kokemaan saman kuin ensimmäisellä keskenmenokierroksella, jossa vasta neljän viikon jälkeen tapahtuneesta todettiin, että raskausmateriaali ei tyhjenny itsekseen ja loput piti hakea pois tähystämällä. Yhteensä prosessi kesti silloin 2-3 kuukautta. Kaikki tämä huomioon ottaen saan luvan tulla ultrattavaksi klinikalle ja huokaisen helpotuksesta.

Ultra näyttää todeksi sen mitä pelkäsinkin; materiaalia on edelleen kohdussa, mutta onneksi ei niin paljon, että tarvitsisi alkaa miettimään kaavintaa. Sovimme kontrollin kahden viikon päähän ja tätä ennen minun tulisi tehdä raskaustesti. Olen niin kiitollinen, että tilanteeni otetaan vakavasti, vaikka kysessä on julkinen terveydenhoito. Kaiken lisäksi saan tehdä testin 1,5 viikkoa aikaisemmin kuin normaalin prosessin mukaan. Pieni lohtu siitä, että menetän samalla jotain niin suurta.

Sairaala

Sairaalassa minulla on kliininen, totinen ja kylmä olo. Sama, jonka voi aistia sairaalan seinistä, pedeistä ja odotustilasta. Lääkäri on sopivalla tavalla yhtä aikaa empaattinen ja asiallinen. Hän pitää kaiken niin hyvin kasassa, etten itke kertaakaan vastaanoton aikana. Juttelemme hoitohistoriastani ja sitten katsotaan ultralla tilanne vielä kerran läpi. Sykettä ei saada esiin sairaalankaan laitteella. En ole yllättynyt eikä tieto liikuta minua enää mihinkään suuntaan. Otan kaiken tiedon tyynen rauhallisesti vastaan. En yritä olla urhea, mutta jostain syystä olen sitä.

Minulle annetaan kuitenkin ymmärtää, että tilanteen varmistamiseksi voidaan odottaa vielä kaksi viikkoa, jotta ratkaisu on varmasti oikea. Toinen vaihtoehto on aloittaa keskenmenolääkitys saman päivän aikana. Minua alkaa ahdistaa molemmat vaihtoehdot ja että päätös pitää tehdä heti. Kumpikaan ei tunnu hyvältä. En todellakaan halua odottaa kahta viikkoa, kun olen 99% varma lopputuloksesta. Samalla mietin, että entä jos onkin pienen pieni mahdollisuus, että sikiöön voi vielä syttyä elämä. Elämä, jonka lopetan vain siksi, koska en pysty olemaan kärsivällinen. Lääkäri yrittää helpottaa päätöksentekoani kertomalla, että hän on havaitsevinaan kohdun pohjalla enemmänkin verta, joka ei ole jostain syystä lähtenyt purkautumaan. Luojan kiitos hän keksii seuraavaksi jotain parempaa. Sovimme, että menen vielä kerran verikokeeseen, jotta saamme hCG-arvon. Jos arvo on laskenut viikon takaisesta, voimme olla varmoja siitä, että odottaminen on turhaa. Puoliksi helpottuneena, puoliksi surullisena vastaanotan myöhemmin tiedon, että hCG on laskenut yli 2000 yksikköä viikon takaisesta. 

Enää ei tarvitse odottaa. Enää ei tarvitse rukoilla onnistumista, uskoa, toivoa ja pelätä pahinta. Nyt voi vain päästää irti.

Ihmeeni, jolla ei ole sykettä

Minulla on huono olo, en pysty hengittämään kunnolla kasvomaskiin ja tärisen. Olen lapsettomuusklinikalla ja odotan vuoroani ultraan. Nyt se nähdään onko mitään elämää syttynyt ihmemöykkyyni. En ole ikinä ennen ollut näin hermostunut vastaanotolla, vaikka jännittäviä tilanteita olen läpikäynyt ennenkin. Nimeäni kutsutaan etuajassa. En olisi kestänytkään enää yhtään kauempaa. 

Toiveikkaana kerron lääkärille, että vuoto loppui parin päivän jälkeen eikä kipuja ole ollut vielä kertaakaan. Riisun kengät ja housut, ja kipuan hoitotuoliin. Huh, nyt se on menoa. En uskalla aluksi katsoa monitoriin, hengitän raskaasti ja odotan pienen ikuisuuden. Lääkäri on hiljaa pitkään, aivan liian kauan. Hän etsii ja etsii, eikä hän löydä etsimäänsä. Katson epätoivoisesti ruutuun ja kuva on vain yhtä sotkua. "Valitettavasti näyttää siltä, että alkio ei ole kehittynyt siten, että sykettä saisi näkyville." Alkion koko vastaa 6+3:ea ja sykkeen pitäisi jo näkyä. Raskauslaskurin mukaan päiviä pitäisi olla jo 7+2 - tismalleen samat lukemat kuin silloin, kun ensimmäinen keskenmenoni sai alkunsa melkein kolme vuotta sitten.

Puen päälle ja odotan hiljaa tuolissa, kun minulle kirjoitetaan lähetettä sairaalaan. Muutama kyynel kostuttaa maskini yläreunaa. Lääkäri kysyy tarvitsenko sairaslomaa. Vastaan rehellisesti, etten tiedä. Ehkä toisella kertaa menetys ei ole yhtä kauheaa.

Neuvola

Olen pantannut neuvolaan soittamista viimeiseen asti, koska puolet minusta uskoo, ettei tästä kuitenkaan mitään tule. Ikävä varata aikaa, joka pitää pian kuitenkin perua. Informaatio kotipaikkakuntani äitiysneuvola-sivuilta saa kuitenkin mietteliääksi, sillä siellä ohjeistetaan, että seulontoihin osallistumiseksi pitäisi olla yhteydessä neuvolaan jo ennen kahdeksatta viikkoa. Ajattelen: Herran jestas, voiko ensi viikolla alkaa jo kahdeksas viikko jonkun kaavan mukaan? Kun vuoto alkoi, ja ultrassa möykyn koko ei vastannut laskemiani raskauslaskurin viikkoja, lopetin seuraamasta koko touhua. Nyt voi siis hyvin olla jo 7. viikko ja ensi viikolla se kahdeksas.

Ei auta muu kuin näppäillä neuvolan numero ja ottaa puhelin kauniiseen käteen. Sen verran viime tipassa soitan, että saan ensimmäisen ajan jo kahden viikon päähän. Ihmeekseni ensimmäinen aika ei ole terveydenhoitajalle vaan lääkärille, joka meinaa oikein ultratakin. Mistä lähtien julkisella puolella on tehty ultraäänitutkimuksia ennen 12. viikkoa? Tai sitten niin on ollut aina, mutta sinnehän asti en ole ikinä päässyt. Toinenkin aika varataan saman tien ja nyt terveydenhoitajalle perusterveyden kartoitukseen. Sitäkin tarvitsee odottaa alle 3 viikkoa. Sanomattakin on selvää, etten toivo mitään niin paljon kuin että möykky on matkassa vielä silloinkin.

Lisäajalla

Aivan liian nopeasti koittaa päivä, kun menen lapsettomuusklinikalle mittaamaan uuden hCG-arvon. Heti kun istutin päähäni ajatuksen, että keskenmeno on alkanut, niin vuorokaudet alkoivat kulumaan taas normaalia nopeutta tai ehkä vielä vilkkaammin. Kun odotus loppuu, niin aika ryhtyy suorastaan rientämään kohti parasta ennen päivääni.

Verikokeen jälkeen yritän palata normaalin työpäivän pariin. Tarkistan klinikan applikaatiosta laboratoriotuloksia välillä jopa viiden minuutin välein. Joidenkin viitearvojen mukaan hCG voi jopa tuplaantua muutaman päivän aikana. Minua ahdistaa avata applikaatio, mutta en malta odottaa, että saisin tietää jotain enemmän. En pysty keskittymään töihin yhtään. Miksi olen näin hermostunut, vaikka olen jo menettänyt toivoni?

Yhtäkkiä tulos on siellä. Melkein 10 000 mIU/ml. Ei ollenkaan niin paljon kuin olin toivonut. Ei ainakaan kaksinkertaisesti. Minussa on alkio, joka kasvaa, mutta joka on jälleen kerran jollain tavalla viallinen. Olen pettynyt ja lannistunut, vaikka ei tässä ole mitään uutta. 

Soitto klinikalle ja yllätyksekseni hoitaja kuulostaa ilahtuneelta, että kasvua on ollut ja hän varaa minulle ajan viikon päähän ultraan. Olen ällistynyt, kun tunnelma on niin positiivinen eikä kaikki päätykkään tähän. Typertyneenä kysyn, että mitä nämä arvot nyt oikein tarkoittavat, mutta en saa vastausta suoraan. Lääkäri voi kuulemma kommentoida tuloksiin hänen mielipiteestään myöhemmin. 

No ollaan sitten raskaana, mutta yhtään en vielä kykene iloitsemaan. Viikon päästä nähdään, onko möykkyyn syttynyt elämä.

Ollako vai eikö olla

Soitan lapsettomuusklinikalle: Raskaana ollaan, mutta on menossa kesken. Vähän helpottaa tieto, että meitä ei heitetä tilanteeni perusteella heti lahjasoluhoitojonon hännille. Keskenmenon takia joku saatetaan päästää kuitenkin ohi. No, yksi kuukausi sinne tai tänne. Olen odottanut kohta vuosikymmenen. Tai siltä ainakin tuntuu.

Sovimme niin, että tulen heti klinikalle verikokeisiin ja ultraan, jotta tilanne varmistuisi ja voisin alkaa hyvästelemään ihmeen, joka ei kovin kummoinen ihme ollutkaan. En saa omalle lääkärilleni aikaa vaan toiselle, joka on kerran tehnyt minulle inseminaation. Kurkataan sisälle ja ensin tulee vastaan lisää ruskeaa vuotoa. Ihmeekseni kohtu on säilyttänyt muotonsa eikä ole aivan tyhjä. Sisällä on pyöreä möykky, mutta ei sykettä, joka voisi näkyä jo näillä viikoilla (5+6). Alkio on hyvin pieni viikkoihin nähden. Aivan liian pieni (ajattelen). Ei varsinkaan mitään hännänalkua, jonka voisi erottaa 7. viikolla. En ole toiveikas, eikä lääkärikään näytä siltä. Menen verikokeisiin.

Koriongonadotropiini (hCG) on reilusti yli 6000 mIU/ml, mikä voi tarkoittaa huonoa tai sitten hyvää, jos hedelmöitys onkin tapahtunut todella paljon myöhemmin kuin miten olen laskenut. Toisaalta hCG-hormonin määrä on hyvin yksilöllinen, eikä yksi luku kerro vielä mitään. Nyt odotetaan pari päivää. Viimeinen tuomio tulee seuraavan verikokeen tuloksen ja ultran myötä. Aloitan mielessäni hiljaisen hyvästelyn.

 

Vuoto

 Ihmismieli on ihmeellinen. Herään seuraavaan päivään ja minulla on vahva tunne siitä, että kaikki ei ole hyvin. Alavatsan tuntemukset, jotka alkoivat plussauksesta lähtien, ovat nyt poissa. Rintojen aristus on laimentunut. Ihan kuin uusi elämä olisi lakannut kasvamasta ja mitään ei olisi ikinä ollutkaan. Rauhoittelen itseäni, että kaikki on hyvin, kunhan ei ole kipuja ja verta. Minä aion saada tämän lapsen! 

Seuraavana iltana pyyhkiessä näen sen. Paperi on värjäytynyt punaiseksi. Sydän jättää lyönnin väliin. Olen kauhuissani, mutta pian mieli on vain tyhjä. En jaksa enää itkeä.

Hyväksyin jo sen, etten tulee saamaan omaa lasta, mutta miksi meitä kiusataan yhä tällä turhalla toivolla. Eikö jo riittäisi? Ei näköjään olla saatu kärsiä vielä tarpeeksi. Me vaan ansaitsemme nämä loputtomat menetykset.

Ihmeitä tapahtuu sittenkin meille

Herään aamulla. Istahdan hetkeksi sängylle, ja kannustan itseäni uuteen pettymykseen. "Et ole raskaana, mutta tulet kestämään sen. Aivan niin kuin ennekin. Haavekuplasi puhkeaa nyt, mutta sinulla on vielä toivo lahjasoluista." Olen ostanut kaupan halvimman liusketestin. Pissaan muovimukiin, dippaan testin nesteeseen ja lasken viiteentoista. Laitan testin huolettomasti lavuaarin reunalle odottamaan. En katso testiin vaan nousen vaa'alle (hmm, miksi olen laihtunut kilon?). Minuutti on kulunut. Kai siihen testiin voisi nyt vilkaista. Ihan sama. Testissä on kuitenkin vain yksi viiva. 

Katson testiin, katson itseäni peilistä, katson testiin. Riennän ulos kylpyhuoneesta mieheni luo: 

"Olen raskaana!"

Ihme on tapahtunut meille, enkä voi vieläkään käsittää sitä.

Haavekuplassa

Kiertoni on venähtänyt pitkäksi ja kuukautiseni ovat siis myöhässä. Näin kävi myös edellisessä kierrossa sen jälkeen, kun olin saanut toisen koronarokotuksen. Olen lukenut, että muillakin on ollut samanlaisia häiriötä kuukautiskierrossa ilmeisesti sivuoireena rokotteesta. Rintani ovat myös selvästi arat. Mutta niin ne olivat myös edellisen kierron lopussa. On jo kp35 ja tiedän, että voisin tehdä myös raskaustestin. Ei ole ollut mitään syytä testata ainakaan vuoteen, tai melkein puoleentoista vuoteen. Aika juoksee hirvittävän nopeasti. 

Testiin tarttuminen tuntuu vaikealta. Suorastaan ahdistavalta. Olen viime päivien aikana päässyt leijailemaan vanhaan tuttuun haavemaailmaani, jossa elän ikionnellisena raskauskuplassani rakastuen sisällä kasvavaan pieneen ihmeeseeni päivä päivältä enemmän. Kuvittelen, kuinka pääsen kertomaan asiasta kaikille, sukulaisille, jotka varmaan itkevät onnesta, kun tietävät miten vaikeaa meillä on ollut. Kuplan puhkaiseminen on niin käsittämättömän vaikeaa. 

Ollaan tässä vielä pieni hetki rakas pienokaiseni. Ehkä siitä kaikesta tulee totta, kun oikein uskon ja rukoilen.

Jonossa

Odotamme meille sopivaa luovuttajaa ja lahjasoluja. 

Päätös oli lopulta minulle ja meille todella helppo. Kaikki meille järkevät ja mahdolliset hoidot oli jo tehty. Aloin olemaan varma siitä, että omista soluistani ei olisi jatkamaan sukuani. Mutta olisiko suvun jatkaminen kuitenkaan se tärkein elementti? Mielestäni ei. Minulle on tärkeämpää, että voin jakaa pyyteetöntä rakkauttani ja jatkaa sukua mieheni puolelta, sillä hänen vanhemmillaan ei ole vielä yhtään lastenlasta, jota he niin kovasti toivovat.

Lahjasolu-prosessi alkoi yksityisellä lääkärin konsultaatiolla ja tästä paripsykologille. Psykologi lähinnä kyseli meidän lapsettomuuden eri vaiheista, sekä siitä millaisena näkisi meidät vanhempina. Oli erikoista, etten ollut yhtään valmistautunut tähän kysymykseen etukäteen. Huomasin, etten ollut edes kauhean tarkasti pohtinut, että millainen äiti todella olisin. Keskittyminen on ollut niin paljon kaikessa teknisessä liittyen lääkkeisiin, piikkeihin ja kuukautiskiertoon, etten ollut kertaakaan pysähtynyt todella miettimään, että minkälaisessa perhedynamiikassa lapsemme kasvaisi. Yllättävintä oli, että mieheni osasi vastata kaikkiin kysymyksiin upeasti kuulostaen siltä, että olisi todella paneutunut aiheeseen. Kuuntelin häntä ihaillen ja olin ylpeä hänestä. Kaikki tulee häneltä niin luonnostaan. Lapseni saisi aivan upean isän! Psykologi korosti sitä, että pitäisi olla valmistunut eniten siihen, että lapselle on kerrottava hänen alkuperänsä mahdollisimman aikaisin, sillä hänellä on oikeus ottaa yhteys biologiseen äitiinsä aikuisena.

Psykologikäynnin jälkeen meidät ikäänkuin hyväksyttiin prosessissa eteenpäin ja menimme jälleen lääkärin puheille. Lääkärin kanssa keskustelimme siitä mitä seuraavaksi tapahtuu ja luovuttajan valintaprosessista. Meille kerrottiin, että luovuttaja pyrittäisiin valitsemaan siten, että hän edes etäisesti jotenkin muistuttaisi meitä ottaen huomioon pituuden, silmien, hiusten ja ihon värin. Odotuksesta tulee todennäköisesti pitkä, 3-6 kuukautta. Mutta olen tottunut odottamaan ja jonottamaan. Jos tämä on viimeinen kerta, niin kestän sen.

Hoidosta tulee kallis. En pysty kuitenkaan ajattelemaan rahaa. Se on niin pieni hinta uudelle elämälle.

Matka jatkuu

 Olen kuvitellut mielessäni palaavani blogiini kuin vaivihkaa hyvien ja yllättävien uutisten kera. Palaisin ja kertoisin, että olen vihdoinkin raskaana 5. kuulla tai jotain sinne päin ja nyt olisi meidän vuoro!

Näin ei kuitenkaan ole. Poissaoloni aikana teimme yksityisellä puolisoni kanssa kaikki mahdolliset tuhansien arvoiset testit kromosomitutkimuksista vasta-ainetesteihin. Teissä ei ole mitään vikaa. Sanat, jotka olen kuullut jo niin monta kertaa aiemmin. Vika on meissä yhdessä. Tai sitten munasoluni ovat kertakaikkisen vialliset. Jokaikinen niistä. Lääkärit kuitenkin suosittelivat vielä yhtä tavanomaista koeputkihoitoa. Se epäonnistui. Tämän jälkeen vielä yhtä, jossa piikitetään vain joka toinen päivä ja muuten ahmitaan Clomifenia. Joku oli kirjoittanut jossain keskustelupalstalla, että Clomifen-hoidon munasolut olisivat laadukkaampia, kuten lääkärikin sanoi, ja sain tästä uutta toivoa prosessiin. Teimme hoidon. Se epäonnistui. En saanut yhtään munasolua kohtuuni. 

Olemme todella tehneet aivan kaikkemme ja nyt olen vihdoin vasta pystynyt myöntämään itselleni, etten tule ikinä saamaan omia lapsia. En ikinä. Mikä on yllättävää, tämä tieto ei satu enää ihan niin paljon. Olemme tehneet aivan kaikkemme, kaikki kivet on käännetty. Olen tyytyväinen, että olen tehnyt sen kaiken. Ei tarvitse jossitella asiaa koskaan.

Minua on auttanut eniten eräs ilta ystäväni luona. Yksi harvoista, joka minulla on jäljellä, sillä koko lapsuttomuusprosessi on vienyt minua hyvin kauas kaikista muista. Hän kertoi, että minusta voi tulla äiti. Ei ehkä sillä tavalla kuin olen alunperin halunnut, mutta polku sinne on auki, jos vain olen valmis astumaan sille tielle. Kukaan ei ole ikinä osannut sanoa mitään näin lohduttavaa ja oikeita sanoja lapsettomuudestani. Painakaa nämä sanat mieleen, jos etsitte oikeita sanoja lapsettomuudesta kärsivälle. 

Tästä keskustelusta minussa avautui valtava lukko ja aloin itkemään aivan holtittomasti. Minulle todella vahvistui se, että minä haluan äidiksi, eikä se ole minkään ulkoisen painostuksen aiheuttama tahtotila. Olen astunut polulle ja tunnen itseni vahvaksi ja onnelliseksi. Olen pystynyt alkamaan iloitsemaan toisten ihmisten hyvistä hetkistä, mikä on ensimmäinen merkki siitä, että olen oikealla tiellä.

Yksi matka on päättynyt, mutta seuraava luku on jo auki.

Ei yhtään hyvää uutista

 Naistenklinikan hoitojen jälkeen pääsimme vielä kerran juttelemaan muutaman lääkärin kanssa siitä, että kuinka tästä eteenpäin. Viesti oli hyvin selkeä: kannattaisi vielä yrittää yhden ainokaisen kerran omilla soluilla, koska yhden kerran hoito on kuitenkin onnistunut ja raskauskin alkanut. Neuvoivat myös, että tekisimme enää korkeintaan yhden hoidon ja sen jälkeen luovuttaminen; elämän jatkaminen ilman lapsihaaveita. Kun otin puheeksi lahjasolut, niin heidän mielestään sitä vaihtoehtoa ei kannata harkita ollenkaan. En tiedä miksen haastanut lääkäreitä tästä silloin. Näin jälkikäteen olisi tehnyt mieli kysyä, että tietävätkö he itse millaista on elää todellisuudessa, jossa ei ole yhtään toivoa?

Lähdimme jälleen reippasti ja mieli kirkkaampana yksityiselle, jossa tiesimme saavamme vähän henkilökohtaisempaa otetta koko hommaan. Labratuloksissa selvisi, että olin haahuillut koko kevään jossain anemiassa, koska ferritiini-arvot olivat hälyyttävän alhaiset. Hoitoa ei voinut aloittaa ennen kuin rauta-arvot saataisiin järkeviin lukemiin. Neljän kuukauden ajan popsin ällöttäviä rautatabletteja kaksin käsin ja ferritiini nousi jotenkin hyväksyttäviin lukemiin. 

Tämän jälkeen alkoi se toivoa luova (viimeinen?) koeputkihoito. Maltillisesti menopuria ja jarruna fyremadelia. En ole aiemmin saanut mitään sivuoireita hormonihoidosta, mutta tällä kertaa lääkitystä seurasi pahoinvointi, rintojen jomotus ja pääkipu. Jos en olisi tiennyt paremmin, niin olisin ollut aivan varma, että olen raskaana.

Ensimmäinen ultra sai jo pienen epätoivon hiipimään. Toisella puolella munasarjoja folliikkeleja oli hiukan enemmän, mutta pienikokoisina, ja toisella puolella niitä uiskenteli vain neljä kappaletta, mutta sitäkin suurempina. Kasvu oli siis epätasaista eikä tarjolla ollut kuin 11 kappaletta. Jo silloin tiesin, että tästä ei seuraa mitään hyvää. Lääkäri ei kuitenkaan esittänyt olevansa huolissaan, vaikka joutuikin viivästyttämään siirtoa muutamalla päivällä.

Punktio meni niin mukavasti kuin se voi mennä, kiitos ihanien rauhottavien ja hyvän kipulääkityksen. Hyvää oloani ei kauaa pitkitetty ja pian sain kuulla, että oltiin saatu kerättyä vain neljä solua, jotka sisälsivät sen tärkeän elämälle mahdollistavan helmen. Todennäköisyysprosentit ja -laskut alkoivat raksuttamaan villisti mielessäni ja toivo alkoi murentua. Toivo murentui entisestään, kun sain tietää seuraavana päivänä, että vain 2 näistä oli kyennyt hedelmöittymään. Sen viikon viimeinen uutinen oli, että hedelmöittyneet munasolut olivat alkaneet jakaantumaan, mutta aivan liian nopeasti.

Tällä viikolla piti olla siirto, johon en ikinä päässyt. Molemmat alkiot olivat tuttuun tapaan alkaneet fragmentoitumaan, eikä loppujen lopuksi saatu mitään siirtokelpoista.

Ja jälleen kerran löydän itseni samasta tilanteesta, jossa toivo on viety enemmän kuin koskaan ja olen yksin pimeässä yhtä yksinäisen kohtuni kanssa. Kannattaisiko hei jo nyt ihan oikeasti luovuttaa?

Puuttuva viiva

Yritin malttaa mieleni, etten innostuisi liikaa viimein onnistuneesta siirrosta, etten pettyisi niin kamalasti niin kuin monta kertaa aiemmin. Välttelin lukujen kirjaamista raskauslaskuriin, sekä yritin olla ajattelematta kuvaa pyöristyvästä vatsastani, jota niin rakastaisin ja ylpeästi kantaisin. Koska kuukautiset olivat jo 4 päivää myöhässä, uskalsin viimein alkaa ajattelemaan raskauteen liittyviä unelmia. Palasinpa hetkeksi taas tänne blogiinkin kirjoittelemaan tapahtumia keväältä ja kurkkimaan mitä muille blogimaailman raskautta yrittäville kuuluu. Uskalsin päästää kaikki unelmat valloilleen ja kietoutua niiden ihanaan syleilyyn, mikä tekee minut niin suunnattoman onnelliseksi. Ja ennen kaikkea unohdin olla kateellinen sukulaisteni ja ystäväni perheille, joissa rakastetaan omia lapsia enemmän kuin mitään muuta.

Ei olisi ehkä pitänyt,
uskaltaa,
uskoa omiin toiveisiin,
maistaa onnellisuutta.

Samana päivänä, kun uskalsin taas toivoa, luonto muistutti viallisuudestani ja aiheutti tutun vatsakivun, joka ei voinut tarkoittaa mitään muuta kuin uutta epäonnistumista. Kyllä minä sen tavallaan tiesin jo aiemmin, ettei tästä tullut taaskaan mitään, sillä en pystynyt huomaamaan juuri mitään oireita. Väsymys on hiukan vaivannut minua, mutta sekin johtuu todennäköisemmin huonosta hemoglobiinista, joka aina tasaisin väliajoin tulee haittamaan elämääni.

Tässä sitä nyt ollaan. Ei yhtään alkiota pakkasessa. Ei hoitoja tiedossa. Ei minkäänlaista tulevaisuuden suunnitelmaa. Ei innostusta mihinkään asioihin. Täydellisesti turta.
Välillä löydän itseni ajattelemasta; onko millään enää mitään merkitystä?

Koronakevät

Monelle lapsettomuudesta kärsivälle ja julkisen puolen hoidossa oleville tämä kevät on ollut myös erityisen raskas, sillä hoidot laitettiin jäähylle muutaman kuukauden ajaksi. Olin itse asiassa hyvin positiivisesti yllättynyt, että hoitoja alettiin jatkamaan jo myöhemmin keväällä eikä tarvinnut odottaa syksyyn saakka.

Ennen hoitoblokkia minulla oli muutama hyvin erikoinen letrosol-kierto, joihin yritettiin (siinä onnistumatta) viimeisen alkioni siirtoa. Tammikuussa päätettiin, että jatkamme letrosolilla, koska kiertoni on hyvin säännöllinen ko. lääkkeen kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että kuukautiset ovat 28 päivää ja ovulaatio tulee lähes aina 14 päivää siitä, kun kuukautiset ovat alkaneet. Tammikuussa minulla oli sitten sen kierron ensimmäinen ultra n. kp8 ja yllätys oli melkoinen, kun kuvassa näkyi melkein 2 mm munarakkula. Lääkärin mukaan limakalvo oli hyvä ja tarkoitti sitä, että ovulaation pitäisi tapahtua aivan pian. En voinut uskoa kuvaa todeksi. Yleensä tähän aikaan löytyi vasta minipalluroita enkä ollut koskaan ovuloinut kp10 aikoina. Ja niin kävikin, että ovulaatio tulikin aivan ajallaan kp14, mutta lääkäri ei jostain syystä uskaltanut lähteä siirtämään siihen kiertoon. Olin aivan äimänä, sillä kaikki oli niin kuin pitikin. Ja ei kun pettyneenä seuraavaan kiertoon...

Helmikuussa oli tismalleen sama tilanne, kp8 löytyi jättimäinen pallura taas samalta puolen. Tämä lääkäri alkoi epäilemään, että kyseessä olisi joku toimimaton jämäkappale (tälle on kai joku lääketieteellinenkin termi, jota en muista) ja päätettiin, että emme ottaisi tätä munasolua enää huomioon vaan keskittyisimme muihin kandidaatteihin. Tämä hoito tyssäsi siihen, että ovulaatio tuli tiistaina ja siirto olisi osunut viikonlopulle. Eli ohisektoriin taas ja lisää odotusta. No tähänhän on totuttu, ei tunnu enää missään! Tässä vaiheessa juteltiin jo lääkärin kanssa lääkkellisestä kierrosta. Mutta koska inhoan niitä sinisiä pillereitä, joita en ikinä muista syödä ajallaan, niin ei ollut vaikea päätös lääkärin tukemana jatkaa letrosolilla maaliskuun kierto.

Ja onneksi näin päätettiin (!!!), sillä n. kp4 sain kuulla, että ultrat ja hoidot on peruttu, sillä koronan takia kaikki kiireettömät hoidot saisivat jäädä tauolle. Olin yllättynyt, että en ottanut tätä tietoa kovin raskaasti. Ehkä tarvitsinkin pienen tauon kaikkiin epäonnistumisiin. Jollain tavalla nautin siitä, että sain mennä eristyksiin ja unohtaa vähäksi aikaa kaiken. Tämän lisäksi maaliskuun ovulaatio osui taas tismalleen samaan viikonpäivään, että en olisi joka tapauksessa päässyt siirtoon maaliskuussakaan.

Kiitos ilmeisesti jonkun asteisen koronastressin kiertoni heittäytyikin epäsäännölliseksi huhtikuussa letrosoleista huolimatta, ja ovulaatio tuli vasta joskus kp21. Iloitsin tästä niin, sillä vihdoinkin viikonpäivä vaihtui ovulaation ajankohdalle ja mahdollisuudet päästä joskus siirtoon letrosolilla parantuivat. Toukokuun alussa tulikin yllättävä ilmoitus, että hoidot alkavat taas. KERRANKIN kävi tuuri ja minulla sattui alkamaan kuukautiset vain muutama päivä sen jälkeen, kun sai taas ilmottautua hoitoon.

Toukokuun ultrassa huomioitiin sama, että taas olisi tarjolla jättimäinen pallura hyvin aikaisessa kierron vaiheessa ja taas ihmeteltiin, että onko siitä mihinkään vai olisiko syytä tutkailla muita kandeja. Tämä lääkäri tuli siihen tulokseen, että kyseessä ei ehkä olekaan hämäyssolu ja että nyt mennään rohkeasti kohti siirtoa, jos ovulaatio tulee kp14. Ja jos ovulaatio menisi tämän pidemmäs niin seuraavasta kierrosta aloitettaisiin lääkkeellinen kierto ja katsottaisiin munasarjojen tilanne heti kp4, jotta nähdään onko sitä megapalloa siellä edelleen. En ymmärrä miksei tätä todella aikaista ultraa mietitty jo aiempiin kiertoihin.

No ovulaatio tuli ajallaan kp14 ja siirto saatiin vihdoin tehtyä. Olen yrittänyt olla miettimättä kaikkea raskauteen liittyvää, muuta niin vaan teki mieli tulla takaisin päivittämään blogia. Toivottavasti jaksoit lukea tänne saakka :)

Fragmenteista viallinen

Pyysin julkiselta puolelta selvitystä, että miksi niin lupaava hedelmöityshoitoni oli tuottanut vain kaksi siirtokelpoista alkiota.

Solubiologi yllätti minut eräs päivä puhelullaan kesken sellaisen työpäivän, jota ei muuten muistaisi. Mukava nainen kertoi, että hoidossani oli havaittu voimakasta alkioiden fragmentoitumista, minkä takia viljelyä ei voinut jatkaa. Ymmärsin heti, että ensimmäisen hoitoni epäonnistuminen oli varmasti johtunut samasta syystä. Haastoin biologia, että kannattaako tästä ilmiöstä huolestua varsinkin, kun se näyttää tapahtuneen jo kahdesti. Hän ei osannut sanoa selkeää vastausta, sillä toinen hoito oli kuitenkin tuottanut useamman laadukkaan alkion. Tässä saattoi kuitenkin piileä juurisyy sille, että miksi kohdallani raskautuminen on niin hankalaa. Vaikka onnistuisimme hedelmöittymään luonnollisesti, on todennäköistä, että alkio sisältää näitä fragmentteja, jotka aina pilaavat raskauden jatkumisen.

Tämä tieto oli jollain tavalla helpotus. Olen syyllistänyt itseäni ja meitä liian monta kertaa siitä, että en vaan osaa tulkita ovulaatiotestejä oikein, tai että ajoitus on jotenkin muuten aina väärin. Biologin soiton jälkeen en ole enää kertaakaan itkenyt sitä, että kuukautiset ovat alkaneet. Olen katsonut vihdoin totuutta peiliin; minä en voi ikinä tulla raskaaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että toivo on viimein menetetty. Jonkunlainen lasti on pudonnut harteilta. Asia harmittaa ja v*tuttaa edelleen, mutta en enää itke sen takia. Ystävät, jotka ovat nyt viimeisen puolen vuoden aikana tulleet raskaaksi tai synnyttäneet olen kylmästi laittanut ohisektoriin, mikä tarkoittaa, että olen lopettanut heidän seuraamisen instagrammissa ja facebookissa, sekä välttelen totta kai myös tapaamista tosielämässä. Olen itsekkäästi keskittynyt vai omaan jaksamiseen ja asioiden tekemiseen, joista minulle tulee hyvä olo. Tämä on julmaa ja kylmää muita kohtaan, mutta minua ei enää kiinnosta kuin oma selviäminen - vain näin suojelen itseäni itseni tuhoamiselta.

Yksi niistä testipäivistä

Tiedättekö sen tunteen, kun on pakko tehdä raskaustesti virallisena testipäivänä, vaikka kuukautiset ovat alkaneet jo pari päivää sitten (pp12)? Ei täriseviä käsiä, ei hakkaavaa sydäntä ja tikkuun osuu vaihteeksi 100%:n osumatarkkuudella. Tämän jälkeen vähän huolimaton ja epäkiinnostunut vilkaisu toisella silmällä puoliksi tyhjään ruutuun. Viimeiseksi tikun tunkeminen nopeasti roskikseen niin syvälle kuin viitsii tahraamatta käsiä. Tällainen oli minun virallinen testipäiväni. Yksi niistä monista samanlaisista. Tyylipuhdas nega. Ei siis mitään normaalista poikkeavaa. Tähän on tottunut, mutta aina yhtä vaikeaa hyväksyä.

Tämä marraskuu on ollut paljon vaikeampi kuin tämän vuoden elokuu, jolloin jouluna keskenmenneen vauvani olisi pitänyt syntyä. Kauhulla odotan joulukuuta saapuvaksi. Tänä vuonna tähän aikaan olin raskaana ensimmäistä kertaa, olin onneni kukkuloilla – sain maistaa hetken unelmieni elämää. Mieleeni on palautunut niitä päiviä ja tapahtumia, kun olin jo raskaana viime vuoden marraskuussa ja joulukuun alussa. Näitä tilanteita muistellessani pehmeä rauha ja onni laskeutuu mieleeni. Tämä oli sitä aikaa, kun elämääni löytyi harmaiden päivien pohjalta kirkasta valoa. Pehmeä ja rakkauden täyteinen olo vaihtuu raastavaan tyhjyyteen särkien sydämeni yhä uudelleen, kun mustat tapahtumat joululta pyyhkivät kaiken ihanan tunteen pois toimittaen tilalle vain surua. En ole jollain tasolla vieläkään yli keskenmenosta. En varmaan ikinä tule olemaan.

Jos tässä kuussa olisi alkanut raskaus, sen tuoma lohdutus olisi varmasti vaihtanut kaiken viime vuotena koetun surun onnelliseksi odotukseksi (pelkojen kera). Jos ja jos... Kuten tiedetään, raskaus ei nyt sitten alkanut, ja joudun läpikäymään kaiken uudelleen voimakkaiden muistojen läpi ilman mitään sen ihmeellisempää toivoa. Jos olisin viime jouluna tiennyt, että en olisi raskaana uudelleen tämän vuoden joulukuussa, en olisi varmasti selvinnyt. Nyt on alettava valmistelemaan itseään, että ensi vuonna tilanne on todennäköisesti aivan sama. Eli parempi alkaa yrittämään luoda tästä loppuvuodesta sellaisia muistoja, joita ei olisi ensi vuonna niin sydäntä särkevää ajatella.